Kerouac kirjoitti:
Olen joskus nähnyt jopa unta, mitä sitten tapahtuu kun olen kuollut (vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista, alitajunnan ei pitäisi pystyä käsittelemään asioita, joita se ei ole kokenut). Sen ahdistavampaa unta en muista näkeneeni.
Sitä en vain saata ymmärtää, miten uskonnon tässä nimenomaisessa ketjussa voi kieltää? Koska kuitenkin nähdäkseni eräs tärkeimmistä uskontojen funktioista on vastata ihmisen kuolemanpelkoon ja tarjota lohdutus sille väistämättömälle tosiasialle, että maallinen vaellus loppuu aikanaan. Toinen keskeinen funktiohan on toki antaa vastaus kysymykseen:"Mistä kaikki on saanut alkunsa?"
Niin, no tuohon ensimmäiseen sanoisin, että olen nähnyt unta lähes mistä tahansa ja jos joku väittää, ettei ihmisen mieli kykene käsittelemään (alitajunta) niin minusta se on aika paljon sanottu, koska kukapa sen tietää mitä siellä päässä liikkuu:)
Ottaisin tähän pienen esimerkin, koska ihmisenhän sanotaan käyttävän ehkä 10 % resursseistaan vähän joka asiassa. Eräs huumeiden käyttäjä otti hieman liikaa, jolloin hänen hajuaistinsa aktivoitu lähes primitiiviselle tasolle ja näin hän sitten kykeni hajuaistillaan päättelemään aimo annoksen eri asioita. Koko juttu jäi päälle unesta, jossa hän kuvitteli olevansa koira... "mies joka luuli vaimoaan hatuksi" taitaapi olla kirjan nimi ja neurologiaa käsittelee... Valitettavasti hänen mukaansa tämä vaisto hävisi 2 viikon kuluttua... On siis kovin outoa väittää (ilmeisesti joku tutkimus tms.) että alitajunta ei voisi asiaa käsitellä. Unethan eivät varsinaisesti olekaan kyllä suoraa kuvaa omasta elämästä...
Mutta ketjun aiheeseen. En ole siinä määrin tunteeton, että suren poismenoja hautajaisten ajan, mutta muuten ajattelen mielestäni asioita asioina. Pelkäänkö kuolemaa? Tuossa hirvisesongilla kotia päin ajaessa tuli mieleen, että jos nyt tulisi lähtö niin voisinko ajatella eläneeni hyvän elämän? Tulin siihen tulokseen, että olen tehnyt paljon enemmän hyviä asioita kuin ajattelinkaan ja se toi sellaisen hyvän mielen.
Mitäs sitten minusta on hyvää elämää. Ehkä kristillisen kasvatuksen (todella löyhästi) saaneena voisin sanoa, että on semmoinen nuhteeton meininki ja sitä rataa. Yleensäkin tässä kun tulee näitä ilmoituksia joistakin tragedioista tuttava perheissä niin sitä hyssyttelyn määrää en ymmärrä? Kyllä se ihminen pysyy samana vaikka sairastuukin.
Psykiatrisessakin hoidossa olleita ihmisiä useita nähtyäni tulen siihen tulokseen useammin, että yhteiskuntamme on todella vääristynyt... Se turhauttaa... Apua tarjotaan, mutta resurssit ei oikein riitä täyttämään vaatimuksia ja kun kirstuja vahditaan sellaisten ihmisten toimesta, jotka ymmärtävät rahasta eivätkä psyykkisistä sairauksista niin kyllä minusta ollaan aika kaukana asian ytimestä.... Lähes yhtä kaukana on tämä kirjoitus itse aiheesta...
Kuolemanpelkoa en siis tunne. Täällä ollaan vaan kerran tai sitten ihmettelen suuresti että mistä näitä lainrikkojia riittää jos täällä uudesti synnytään ja ollaan seuraavassa elämässä rangaistuina jossakin tuolla. Tuleeko uudelleen syntyminen tiettyinä sykleinä vai onko joku aika rajoitus, koska ihmisiä on tällä hetkellä 6,4 miljardia. Koko nykyihmistä on ollut elävien kirjoissa n. 100 miljaridia joten on siinä meillä paljon pahantekijöitä mukaan mahtunut...
Jos tuntuu, että elämä potkii päähän niin lukaisepa "perhonen lasikuvussa" kirja, jonka kirjoittaja saneli kirjan vasemman silmän silmäluomella ja saa sitä omaakin elämää vähän kirkkaammaksi, kun lukee miehestä joka käsittelee omaa tilaansa tuolla tavalla.
Ainoa minkä haluan säilyttää on oma huono huumorini:) Ja tietty lapsenuskoni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen...