Kuolemanpelko

[zore]

eikö ideaalitilanne olisi, että kaikki kuolisimme täysin samaan aikaan? Silloin kukaan ei jäisi kaipaamaan ketään. Tosin joukkoitsemurhat eivät ole järin suosittuja.

No ehkä se toisessa ketjussa keskustelun aiheena oleva komeetta hoitaa hommat :)

Minä en taida tuntea kovin vahvaa ikävää/kaipuuta. Ja jäisihän minulle kuitenkin hyvät muistot läheisistä.
Eikä tämä ole asennejuttu, en pysty ajatteluuni tältä osin vaikuttaa.

 

[mjr]

Parikymmentä vuotta sitten olin kantamassa hautaan isovanhempieni sukupolvea, eikä se siinä iässä juuri koskettanut: olivat niin vanhoja että tuntui siltä että oli aikakin ja itse oli niin nuori ettei juuri voinut edes asiaa kuvitella. Nyt on sitten alkanut vanhempien sukupolvi lähteä, eikä asia yhtäkkiä tunnukaan niin etäiseltä. Kun on agnostikko eikä usko taivaaseen eikä helvettiin niin nämä maalliset jäähyväiset tuntuvat melkoisen lopullisilta. Se on vähän karu ajatus, johon ei tunne vielä olevansa valmis. Oudosti sitä 18-vuotiaana oli paljon kovempi.

 

[zore]

Mitä tulee mainitsemiisi surmaajaisiin, mielestäni heidän käytöksensä on taas vähemmän ymmärrettävää. Miksi varsinkin viattomilla lapsilla ei olisi oikeutta elämään, vaikka itse ei jaksaisikaan? Tuon sinun ajattelumallisi pystyn ymmärtämään, vaikka se itselleni vieras onkin, mutta perheensä ja lopuksi itsensä surmaava henkilö on mielestäni hyvin itsekäs.

On siinä myös ehkä vähän epätoivoista suojeluakin. Jos elämän varjopuolet ovat kohdanneet ihmistä niin rajusti, että tämä on valmis riistämään hengen itseltään, niin "ymmärrän" että perhe viedään mukana jotta nämä eivät kohtaisi samoja kurjuuksia. Ja pelkkä oman hengen riisto jo sinänsä tulee aiheuttamaan perheelle suuria kärsimyksiä. Yleensä tuossa tilanteessa ihminen on järkevään ajatteluun kykenemättömässä tilassa, joten vaikea sanoa mikä ajattelumalli tuollaiseen tekoon ajaa.

Tämä nyt meinaa karata kuolemanpelkokeskustelusta itsemurhakeskusteluun, mutta todettakoon silti lopuksi, että jos joku tuntee vähänkin syyllisyyttä läheisensä kuolemasta, esimerkiksi juuri itsemurhan kohdalla niin hänelle voin sanoa lohdukseksi, että ihminen ei ole kaikkivoipa.

Ja takaisin kuolemanpelkoon - vai onko se sittenkin elämänpelkoa ilman läheistä?

 

[Kerouac]

Tämä on varmasti meille ihmisille ikuinen mysteeri eikä kovin helppoja eikä yksinkertaisia vastauksia olekaan. Yritetään nyt kuitenkin muutama sana sanoa:

Kai se on jossakin määrin luonnollista pelätä kuolemaa?

Henkilökohtaisesti: Kyllä minulle on joskus tullut sellainen ahdistava tunne, että mitäs sitten kun tämä maallinen vaellus on ohitse? Mitä elämän jälkeen? Näin agnostikkona kun ei voi luottaa siihenkään, että kaiken jälkeen minua odottaisi parempi maailma. Olen joskus nähnyt jopa unta, mitä sitten tapahtuu kun olen kuollut (vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista, alitajunnan ei pitäisi pystyä käsittelemään asioita, joita se ei ole kokenut). Sen ahdistavampaa unta en muista näkeneeni.

Sitä en vain saata ymmärtää, miten uskonnon tässä nimenomaisessa ketjussa voi kieltää? Koska kuitenkin nähdäkseni eräs tärkeimmistä uskontojen funktioista on vastata ihmisen kuolemanpelkoon ja tarjota lohdutus sille väistämättömälle tosiasialle, että maallinen vaellus loppuu aikanaan. Toinen keskeinen funktiohan on toki antaa vastaus kysymykseen:"Mistä kaikki on saanut alkunsa?"

Toivon muuten, että minkään uskonnon fundamentalistiset edustajat eivät ala tässä ketjussa väittelemään näkemyksistäni. Sille on omat ketjunsa sitten.

 

[masaman]

Olen joskus nähnyt jopa unta, mitä sitten tapahtuu kun olen kuollut (vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista, alitajunnan ei pitäisi pystyä käsittelemään asioita, joita se ei ole kokenut). Sen ahdistavampaa unta en muista näkeneeni.

Sitä en vain saata ymmärtää, miten uskonnon tässä nimenomaisessa ketjussa voi kieltää? Koska kuitenkin nähdäkseni eräs tärkeimmistä uskontojen funktioista on vastata ihmisen kuolemanpelkoon ja tarjota lohdutus sille väistämättömälle tosiasialle, että maallinen vaellus loppuu aikanaan. Toinen keskeinen funktiohan on toki antaa vastaus kysymykseen:"Mistä kaikki on saanut alkunsa?"

Niin, no tuohon ensimmäiseen sanoisin, että olen nähnyt unta lähes mistä tahansa ja jos joku väittää, ettei ihmisen mieli kykene käsittelemään (alitajunta) niin minusta se on aika paljon sanottu, koska kukapa sen tietää mitä siellä päässä liikkuu:)

Ottaisin tähän pienen esimerkin, koska ihmisenhän sanotaan käyttävän ehkä 10 % resursseistaan vähän joka asiassa. Eräs huumeiden käyttäjä otti hieman liikaa, jolloin hänen hajuaistinsa aktivoitu lähes primitiiviselle tasolle ja näin hän sitten kykeni hajuaistillaan päättelemään aimo annoksen eri asioita. Koko juttu jäi päälle unesta, jossa hän kuvitteli olevansa koira... "mies joka luuli vaimoaan hatuksi" taitaapi olla kirjan nimi ja neurologiaa käsittelee... Valitettavasti hänen mukaansa tämä vaisto hävisi 2 viikon kuluttua... On siis kovin outoa väittää (ilmeisesti joku tutkimus tms.) että alitajunta ei voisi asiaa käsitellä. Unethan eivät varsinaisesti olekaan kyllä suoraa kuvaa omasta elämästä...

Mutta ketjun aiheeseen. En ole siinä määrin tunteeton, että suren poismenoja hautajaisten ajan, mutta muuten ajattelen mielestäni asioita asioina. Pelkäänkö kuolemaa? Tuossa hirvisesongilla kotia päin ajaessa tuli mieleen, että jos nyt tulisi lähtö niin voisinko ajatella eläneeni hyvän elämän? Tulin siihen tulokseen, että olen tehnyt paljon enemmän hyviä asioita kuin ajattelinkaan ja se toi sellaisen hyvän mielen.

Mitäs sitten minusta on hyvää elämää. Ehkä kristillisen kasvatuksen (todella löyhästi) saaneena voisin sanoa, että on semmoinen nuhteeton meininki ja sitä rataa. Yleensäkin tässä kun tulee näitä ilmoituksia joistakin tragedioista tuttava perheissä niin sitä hyssyttelyn määrää en ymmärrä? Kyllä se ihminen pysyy samana vaikka sairastuukin.

Psykiatrisessakin hoidossa olleita ihmisiä useita nähtyäni tulen siihen tulokseen useammin, että yhteiskuntamme on todella vääristynyt... Se turhauttaa... Apua tarjotaan, mutta resurssit ei oikein riitä täyttämään vaatimuksia ja kun kirstuja vahditaan sellaisten ihmisten toimesta, jotka ymmärtävät rahasta eivätkä psyykkisistä sairauksista niin kyllä minusta ollaan aika kaukana asian ytimestä.... Lähes yhtä kaukana on tämä kirjoitus itse aiheesta...

Kuolemanpelkoa en siis tunne. Täällä ollaan vaan kerran tai sitten ihmettelen suuresti että mistä näitä lainrikkojia riittää jos täällä uudesti synnytään ja ollaan seuraavassa elämässä rangaistuina jossakin tuolla. Tuleeko uudelleen syntyminen tiettyinä sykleinä vai onko joku aika rajoitus, koska ihmisiä on tällä hetkellä 6,4 miljardia. Koko nykyihmistä on ollut elävien kirjoissa n. 100 miljaridia joten on siinä meillä paljon pahantekijöitä mukaan mahtunut...

Jos tuntuu, että elämä potkii päähän niin lukaisepa "perhonen lasikuvussa" kirja, jonka kirjoittaja saneli kirjan vasemman silmän silmäluomella ja saa sitä omaakin elämää vähän kirkkaammaksi, kun lukee miehestä joka käsittelee omaa tilaansa tuolla tavalla.

Ainoa minkä haluan säilyttää on oma huono huumorini:) Ja tietty lapsenuskoni ihmisen perimmäiseen hyvyyteen...

 

[Beagle Boy]

Ilmeisesti Kyösti olet isäsi kanssa todella läheisissä väleissä? Asutteko jopa yhdessä? Minä en ole mikään psykologi mutta kun kerta kysyit niin ehkä sinun tulisi "hankkia" ympärillesi muitakin tärkeitä ihmisiä, ettet isäsi sinua ennen kuollessa kokisi jääväsi "yksin". Ei Isä-äiti-lapsi-perheen ole suunniteltu tekevänsä maanpäällistä matkaa alusta loppuun yhdessä.. käytännön mahdottomuus.

Kyllä olemme isäni kanssa nykyään läheisiä ja soitan hänelle päivittäin ja näemmekin viikottain. En kuitenkaan asu isäni kanssa ja minulla on ympärilläni muitakin läheisiä ihmisiä, kuten avovaimo. Tältä osin elämäni on mallillaan.

On vaikea selittää tätä huolta tai pelkoa mikä minulla on. Joko sen ymmärtää tai sitten ei.

 

[zore]

Nämä (pelko)asiat ovat niitä elämän suuria mysteereitä..

Mitä yleensä tulee ystävyyssuhteisiin (tämä nyt ei koske Kyösti erityisesti sinua tai ketään muutakaan) niin omasta mielestäni monet ihmiset ovat liian vaativia niiden suhteen. Ihmettelen miten jotkut eivät löydä ystäviä vaikka haluaisivatkin, koska maailmahan on ihmisiä täynnä. Ystävyyssuhteita ei kannata yrittää valita, antaa ystävyyssuhteiden valita meidät. Rima ei saa olla liian korkealla vaan pitää olla avoin kaikenlaisten ihmisten suuntaan. Jos ajattelemme itseämme tai parhaita kavereitamme, niin kaikissa meissähän on olemassa ne huonot puolet. Itselläni on muutama tosi hyvä kaveri, jotka vaikuttivat ensitapaamisten aikoihin todella ärsyttäviltä enkä tuolloin olisi voinut kuvitellakaan ystävystyväni myöhemmin heidän kanssaan. En kuitenkaan koskaan yrittänyt vältellä näiden henkilöiden kanssa oloa tai sulkea heitä elämästäni pois, ja pikku hiljaa niistä kehittyi ystävyyssuhteita. Nyt he ovat todellisia ystäviä kaikkine ärsyttävine piirteineen :)

Sukulaissuhteisiin perustuvat ystävyyssuhteet ovat "helpoimpia" koska niitä ei tarvitse sen kummemmin "perustaa" vaan ne syntyvät enemmän tai vähemmän automaattisesti. Kun tälläiset suhteet loppuvat, ihminen jää helposti yksin jos ystäviltä vaadittu rima on liian korkealla. Mitä enemmän ihmisellä on hyviä ystäviä, sen paremmin ihminen myös kestää läheisen menetyksen, koska muut ystävät ovat tukemassa eikä tule sellaista yksinjäämisen pelkoa/tunnetta.

Eli jos ystävänpuute vaivaa niin kannattaa katsoa peiliin, ei siinä mielessä, että itsessä olisi vikaa, vaan siltä osin, että vaatii toiselta liikaa. Ei siis kannata ottaa liikaa paineita vaan olla vain avoin joka suuntaan.

Parisuhteen valinta on sitten tietenkin vähän eri asia.