Kuolemanpelko

[Beagle Boy]

En haulla löytänyt ketjua, joka käsittelisi ko. aihetta.

Itseäni vaivaa kuolemanpelko. Ei niinkään pelko siitä, että oma maallinen tallustus päättyisi vaan siitä, että se osuu läheiselle. Oma pelkoni puhkesi sen jälkeen kun äitini kuoli muutamia vuosia sitten. Lähinnä pelkään sitä, että isälleni, tapahtuu jotakin ja jään tietyllä tavalla yksin en toki halua isälleni mitään pahaa, mutta aika raukkamaiset pelon syyt siis ovat. Tietyllä tavalla pelko on omasta mielestäni jopa naurettava, koska olenhan jo aikuinen ihminen jolla on "oikeitakin" murheita ja joka ymmärtää sen, että meidän kaikkien päivät täällä ovat rajalliset. Pelko tulee oudosti minulla kausittain, joskus ei ole pelkoa toisinaan jopa nukkuminen on hankalaa..

Mistä tälläinen pelko oiken johtuu, olemmeko todella vierautuneet kuolemisesta niin paljon, että sitä pitää pelätä?

Oletteko te arvoisat palstalaiset kärsineet tästä pelosta ja jos olette niin mikä siihen on auttanut? Onko edessä psykologin hoito vai selviääkö tästä kotikonstein?

 

[Metalwarrior]

Oletteko te arvoisat palstalaiset kärsineet tästä pelosta ja jos olette niin mikä siihen on auttanut? Onko edessä psykologin hoito vai selviääkö tästä kotikonstein?

Mahdollisuus siitä, ettei kuolema ole kaiken loppu, antaa toivoa. Oma äiti kuoli ennenaikaisesti 3 vuotta sitten, joten näitä asioita on kyllä tullut ajateltua. Ko. aihe ei ole nyky-yhteiskunnassa muotia, kuolema on vaan lakaistu usein ns.maton alle. Silti jokainen sen joutuu kohtaamaan. Ja tuota mainitsemaasi "yksin jäämistä" on kyllä mietitty itsekin. Itse olen asian kanssa oppinut elämään, mutta ammattiapua kannattaa käyttää jos siltä tuntuu. Asia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin ahdistava.

 

[Herwanta]

Meikäläisellä ei ole kuolemanpelkoa, koska olen pienestä pitäen uskonut Jumalaan, vittuilla voi, mutta se ei mua hetkauta.
Aihe on erittäin kiinnostava ja se koskee useampia meitä, siksi olisi mielenkiintoista lukea mahdollisimman paljon teidän ajatuksia aiheesta.

 

[Triton]

Itseäni vaivaa kuolemanpelko. Ei niinkään pelko siitä, että oma maallinen tallustus päättyisi vaan siitä, että se osuu läheiselle. Oma pelkoni puhkesi sen jälkeen kun äitini kuoli muutamia vuosia sitten. Lähinnä pelkään sitä, että isälleni, tapahtuu jotakin ja jään tietyllä tavalla yksin en toki halua isälleni mitään pahaa, aika raukkamaiset pelon syyt siis. Oletteko te arvoisat palstalaiset kärsineet tästä pelosta ja jos olette niin mikä siihen on auttanut? Onko edessä psykologin hoito vai selviääkö tästä kotikonstein?

Tjaa. En siis ole ainoa. Minulla kävi toisinpäin. Isäni kuoli onnettumuudessa pari vuotta sitten ja sain tietää tästä poliisilta. Tämä poliisi soitti minulle tuntemattomasta numerosta, enkä tämän jälkeen ole vastannut kertaakaan puhelimeen, jos numeroa ei näy. En yksinkertaisesti voi. Sen lisäksi joka kerta, kun esim. on huono keli täällä pohjois-suomessa, minun pitää varmistaa, että äitini on päässyt töihin turvallisesti. Tai töistä kotiin. Ajaa nimittäin tosi huonokuntoista tietä parikymmentä kilometriä, eikä autokaan mikään luksusmobiili ole. Tämän lisäksi aina, kun sisarukseni, jotka on minua nuorempia, lähtee jonnekkin matkalle, minä olen aivan hysteerinen...ja he sen tietäen aina soittavat minulle, että ovat päässeet perille, tai kotiin. Alkaa jo ärsyttämään ihan oikeesti.

 

[Beagle Boy]

Meikäläisellä ei ole kuolemanpelkoa, koska olen pienestä pitäen uskonut Jumalaan, vittuilla voi, mutta se ei mua hetkauta.
Aihe on erittäin kiinnostava ja se koskee useampia meitä, siksi olisi mielenkiintoista lukea mahdollisimman paljon teidän ajatuksia aiheesta.

Itse en usko Jumalaan ainakaan mitenkään kamalan paljon, mutta en tietenkään väheksy sinun tai kenenkään muun uskoa. Osaatko kertoa kuinka uskosi auttaa sinua tämän kuolemanpelon suhteen. Ymmärrän sen, että voi ajatella, että menehtyneet menevät parmempaan paikkaan ja heillä on näin parmpi olla, tämän ymmärrän. Osaatko kertoa kuinka usko auttaa siihen pelkoon, että jää itse yksin. Olen yrittänyt miettiä mutta en ole saanut vastausta.

 

[Sörkä]

Oma kuolemani ei minua pelota. Ei sitten pätkääkään. Olen kaikin puolin terve yksilö mitä nyt aivot ovat ihan sekaisin ja psoriasis runtelee kehoa. Tosin psori ei vielä ole saanut minusta yliotetta, joten mikään friikki en vielä ole.

Mutta muiden kuolema aiheuttaa tietynlaista pelkoa. Tai inhoa. Vanhempani elävät vielä (siis äitini, isäpuoleni ja oma isäni). Oikean isän puolelta kummatkin isovanhemmat ovat jo kuolleet. Isäpuolen puolelta hänen äitinsä on vielä elossa. Äidin puolelta kummatkin ovat vielä elossa. Äidin isälläni on tosin syöpä.

Joten ihan oikeasti vituttaa rakkaiden ihmisten (äidin äidilläni todettu keskivaikea alzheimerin tauti) sairastuminen tai kuolema. Ja se lopullinen luopuminen on todella ihan vitunmoista paskaa. Vaikka senhän tietää että se on vääjäämättä edessä. Jopa omista vanhemmista. Ja saattaa olla jopa omasta rakkaasta tai omasta lapsesta/lapsista. Siis sikäli kun omia elinpäiviä riittää niin pitkälle.

Ei saakeli. Elämä on. Paskaa. Nyt lisää myrkkyä elimistöön (olutta ja viskiä).

 

[JanJ]

Meikäläisellä ei ole kuolemanpelkoa, koska olen pienestä pitäen uskonut Jumalaan, vittuilla voi, mutta se ei mua hetkauta.

Eikös tuo ole jo vittuilua?
Yksi avaa ketjun ja haluaa puhua vakavasta aiheesta. Sä tulet ja hierot tuota kuvottavaa paskaasi heti toisen naamaan.

Itse olen menettänyt jo kymmenen ystävää onnettomuuksissa, oman käden kautta jne. Niistä olen jotenkin parkkiintunut että kuolemat ei yleensä hetkauta. Paitsi nyt kun puolison suku harveni 3- ja 5-vuotiailla pojilla.

Ymmärrän ketjun avaajaa, itsellä oli joskus samanlaisia ajatuksia isästäni. En tiedä mikä tuli mutta se meni nopeasti ohi. Hyväksyin sen nopeasti että kaikki kuolee joskus.

Ainoastaan joskus, kuten tänä iltana, kammoan ajatusta että lapseni kuolevat ennen minua.

 

[Herwanta]

JanJ

Anna anteeksi, että kirjoitin viestini niin, että siitä sai huonon vaikutelman. Tarkoitus oli vain kertoa, ettei itselläni ole kuolemanpelkoa. Nykyään minun perustelua on vaikeata ymmärtää, eikä sitä ole helppo sanoa.
Otan osaa menetyksesi johdosta. Lasten kuolemat satuttaa aina pahasti, eikä niiden tarkoitusta voi ymmärtää.

 

[Bloogi]

Itse olen joutunut kuolemaa pelkäämään koko ikäni ,koska mummollani oli neljä syöpää ja hänellä annettiin 50 vuotiaana korkeintaan 10 vuotta elinaikaa, mutta hän eli 76 vuotiaaksi asti, eli koko ikäni odotin joka päivä millon mummo kuolee ja tämä odotus kesti 15 vuotta kunnes se päivä koitti ja kuulin että mummi nukkui pois. Ensiksi rupesi tietenki suunnattomasti itkettämään tämä ,mutta loppujen lopuksi mietin asiaa että tässähän kävi lopulta hyvin ,koska hänen viimeisillä hetkillä tiesi että loppu lähestyy ja kun sanoin, että tässä kävi hyvin tarkoitin sitä, että hän nukkui pois rauhallisesti omassa kodissaan ja hän inhosi sairaaloita yli kaiken ja mielummin hänelle soi rauhallisen lähdön kun että olisi joutunut kitumaan sairaalan letkuissa. Tämä päivä oli muutenkin traaginen sillä isäpuoleni sai sydänkohtauksen samana päivänä ,mutta onneksi hän selvisi kun apua saatiin nopeasti paikalle ja pallolaajennus leikkaus onnistui. Tämän päivän jälkeen sitä alko todella tajuta mitkä ovat oikeasti elämän tärkeimmät asiat. 7.4 2002 on päivä joka on varmasti ikimuistoisin elämässäni.

 

[lautamies]

Olettaisin, että tässä ketjussa ei ole kenenkään kellekkeekkään aihetta vittuilla.
Minun lapsuudessani kauan,kauan sitten kuolema oli tapahtuma joka tuli kun sen aika oli, ei siinä katsottu uskoiko joku mihin vai ei, jo oman isäni sodan antama aivovamma piti kuoleman odotuksen aina läsnä, puhumattakaan senaikaisen maalaiselämän sukupolvien yhteiselosta ja sen mukanaan tuomista poismenoista.

Ensin Janj.lle osanotto tuosta lähisuvun pienten mitä todennäköisimmistä poismenoista.
Minä itse sepelvaltimotautipotilaana olen itseasiassa ollut koko ajan kosketuksissa kuoleman odotukseen ja ollut kovinkin positiivisella mielellä, mutta viime torstai muutti koko homman, minulla on viimeiset puoli vuotta ollut koko ajan päällä rytmihäiriö joka saattaa aiheuttaa ns. takygardian l.nopeat lisälyönnit ja niistä johtuvan sydänpysähdyksen. Odotan nyt kutsua sairaalaan, ja tänään vaimon kanssa juteltiin, kuinka hän jatkaa elämää jos minulle lyö kellot. En nyt kuitenkaan usko aivan heti noin käyvän, lähete sairaalaan on mennyt ja olenhan jo melkoisen ajan vaarasta tietämättä elänyt. Mutta, suurin kärsimys on jälkeen jäävillä, helpotus hautaan menevällä.

Kestäkää jälkeenjäävät, niin ovat kestäneet myös aiemmat sukupolvet joille kuolema on ollut osa elämää, erittäin oleellineen osa, te ette niitä ruumiita itse pese, aiemmat sukupolvet ovat sen tehneet viimeisenä palveluksena suvun jäsenelle.

Edit/ Surra saa, ja pitääkin, mutta, ELÄMÄ ei lopu jälkeenjäävillä, vaan sen on jatkuttava!

 

[sampio]

Jossain vastaavanlaisessa ketjussa kirjoitin, etten varsinaisesti pelkää kuolemaa. Se on luonnollinen osa elämää tällä pallolla, ja varsinkin näin aikuisiällä ei enää niin pelottava ja vieras käsite kuin joskus lapsuudessa. Varmasti oma kristillinen vakaumukseni on osasyynä suhtautumiseeni.

Sen voin kuitenkin sanoa aivan suoraan, että ikävä ja yksinäisyys ovat asioita, joita minä tietyllä tavalla pelkään. Yksinäisyyttä voi ehkä vielä paeta tiettyyn pisteeseen, koska tuskin kaikki ystävät ja omaiset tältä pallolta yht'äkkiä katoavat, mutta ikävää ja kaipuuta ei voi paeta. Ehkä nekin vaimenevat ajan myötä, mutta jos ajatelen vaikka vaimoani ja tytärtäni, tuskin unohtaisin heitä koskaan. Kaikki yhteiset kokemukset olisivat toki kauniina muistona miellessä ja eräänlaisina voimavaroina, mutta samalla ne vain lisäisivät ikävää.

Hiukan ohi aiheen haluan toivottaa JanJ:lle voimia lähipiiriänne koskettaneen tragedian johdosta. Voin tuskin edes kuvitella, millainen tuska poikien vanhemmilla on tällä hetkellä. Pala kauneinta maailmaa murenee aina pois, kun pieni ja viaton lapsi kuolee. Osanottoni.

 

[The Original Jags]

Eikös tuo ole jo vittuilua?
Yksi avaa ketjun ja haluaa puhua vakavasta aiheesta. Sä tulet ja hierot tuota kuvottavaa paskaasi heti toisen naamaan.

Miksi Jumalasta puhuminen kuoleman yhteydessä olisi vittuilua sen enempää kuin Jumalan ja kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuden torjuminen kuoleman yhteydessä?

 

[Le Banner]

Miksi Jumalasta puhuminen kuoleman yhteydessä olisi vittuilua sen enempää kuin Jumalan ja kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuuden torjuminen kuoleman yhteydessä?

JanJ:llä on nyt surua ja murhetta tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi,joten jätettäisiinkö nämä jumalasta jorinat vaikka myöhempään ajankohtaan.Kiitos.

 

[zore]

Jännä kuulla, että joku pelkää toisen kuolemaa. En ajatellut että sellaista aikuisten keskuudessa edes olisi. Silloinhan täytyy olla toisesta melko lailla riippuvainen? Ilmeisesti Kyösti olet isäsi kanssa todella läheisissä väleissä? Asutteko jopa yhdessä? Minä en ole mikään psykologi mutta kun kerta kysyit niin ehkä sinun tulisi "hankkia" ympärillesi muitakin tärkeitä ihmisiä, ettet isäsi sinua ennen kuollessa kokisi jääväsi "yksin". Ei Isä-äiti-lapsi-perheen ole suunniteltu tekevänsä maanpäällistä matkaa alusta loppuun yhdessä.. käytännön mahdottomuus.

Itse pelkään kuolemaa - mutta en omasta puolestani. Minulla on kaksi pientä poikaa ja pelkään heidän puolestaan, että minun kuollessa he jäisivät ilman isää. Minä itse en pelkää edes lasteni kuolemaa, saati sitten vanhempieni, vaikka olen heihin hyvissä väleissä. Toki ajattelen toisen vanhempani puolesta, että mitä jos toinen kuolee, mutta ei sitäkään peloksi voi kutsua, murehtimiseksi paremminkin.

Itse olen leikilläni (ei tämäkään nyt niin kuoleman vakava asia ole) ajatellut, että kuolemahan on elämän huipennus. Oman kuoleman pelon ymmärrän, mutta miksi pelätä toisen kuolemaa? Onko se itsekästä ajattelua? Toisenhan on kuoleman jälkeen hyvä olla, harva meistä ainakaan uskoo, että kuoleman jälkeen olisi paha olla? Eli on "ei mitään", taivas tai helvetti, tai jotain muuta määrittelemätöntä. Jos uskoo helvetin mahdollisuuteen niin sitten tulee vain rukoilla lähimmäisen puolesta.

Itse en ole koskaan menettänyt ketään kovin läheistä. Ehkä pelko astuu kuvioihin sen ensimmäisen menetyksen jälkeen. Sitähän ei voi ennakoida, kuolema on kuitenkin aina koskettava asia. Äitini on 65-vuotias ja menettänyt isänsä, siskonsa (syöpä), veljensä (tulipalo), äitinsä ja toisenkin veljensä (oman käden kautta). Hänellä on isosta perheestä vain yksi sisko jäljellä ja he ovat erittäin läheiset toisilleen, asuvat naapureina ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Äitini on vahva ihminen (voi kuvitella) mutta silti joskus mietin, että kuinka monta läheisen kuolemaa ihminen kestää? Mies, ainoa sisko, lapsi, lapsen lapsi? Toisaalta äidin kestäminen on minulle hyvänä esimerkkinä ja ehkä estänyt sitä pelkoakin tulemasta. Tuskin itse tulen kokemaan yhtä traagisia menetyksiä noin montaa.

Aivan tuli konkreettisesti kylmä tätä kirjoittaessa.. nyt lämmintä juomaa.

 

[ms.qvist]

JanJ:llä on nyt surua ja murhetta tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi,joten jätettäisiinkö nämä jumalasta jorinat vaikka myöhempään ajankohtaan.Kiitos.

Vaikka en itse kaipaakaan tätä uskonnollista ulottuvuutta tällaiseen keskusteluun, keskustelusta voi saada hedelmällisen ilman sitäkin, niin monella kuitenkin ketjuun jossa kirjoitetaan kuolemanpelosta liittyy olennaisella tapaa myös jumala ja uskonto joten onko tämän ulottuvuuden hylkääminen ja kieltäminen keskustelusta edes hetkeksi oikeutettua vain sen tähden, että jollakulla jatkoaikalaisella sattuu olemaan huono hetki kyseisen aiheen esille nostamiselle?

Jos jollakulla on tarvetta käsitellä aihetta oman vakaumuksensa pohjalta niin en näe siinä mitään pahaa, toki aihetta voi käsitellä harkiten ja maltilla mutta ei sitä nyt pidä kieltää joidenkin (jonkin) yksilöiden negatiivisen suhtautumisen tähden.

vlad.

 

[ms.qvist]

En tuohon edelliseen viestiini viitsinyt kirjoittaa mitään omasta kuolemanpelostani tai sen puutteesta, joten tähän viestiin jokunen sana siitä.

Elämääni ei kuolemanpelko oikeastaan liity juurikaan, etenkään oman kuolemani kohdalla en osaa sitä pelätä. Itseasiassa toivon omaa kuolemaani ja toivon sitä, että tämä taivallus päättyisi täällä ennemmin kuin myöhemmin. Elämä itsessään tuntuu sen verran rasittavalta ja raskaalta (kiitos sairauteni) etten jaksa kantaa huolta kuolemisesta - sen toivon vain koittavan mahdollisimman pian.

En myöskään pelkää menettäväni ketään läiheisistäni, jos he kuolevat tänään tai huomenna niin sille ei yksinkertaisesti mahda mitään. Heidän menettämistään ei kannata mielestäni ryhtyä pelkäämään vaan ennemminkin on koetettava nauttia siitä ajasta minkä voi ja saa olla heidän kanssa. Tässä joku voi nähdä pienoisen ristiriidan kun kuitenkin toivon omaa kuolemaani, joku voi pitää minua itsekkäänä kun toivon omaa kuolemaani mutta kuitenkin koetan nauttia niistä hetkistä kun olen läheisteni parissa edes jotenkuten. En kiellä, ajatukseni voi olla itsekäs mutta minusta jokaisella on oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan - jokainen saa päättää milloin se lähdön hetki koittaa.

Minulle elämä on tavallaan "tie" mikä päättyy kuolemaan ja kuolemassa itsessään ei ole mitään pelottavaa, silloin kaikki päättyy aivotoimintojen lakattua. Ei ole mitään elämää ennen eikä ole mitään elämän/ kuoleman jälkeen.

vlad.

 

[zore]

Jos jollakulla on tarvetta käsitellä aihetta oman vakaumuksensa pohjalta niin en näe siinä mitään pahaa, toki aihetta voi käsitellä harkiten ja maltilla mutta ei sitä nyt pidä kieltää joidenkin (jonkin) yksilöiden negatiivisen suhtautumisen tähden.

Hyvin puhuttu, toisen vakaumusta tulee mielestäni kunnioittaa ja yrittää rakentaa keskustelu sen varaan. Toisen vakaumuksen kuvaaminen "kuvottavaksi paskaksi" ei mielestäni täytä kunnioittamisen tunnusmerkkejä.

Kyllä minustakin Jumalasta "jorinat" liittyvät aika läheisesti kuolemaan. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä niin perustakoot oman jumalattoman kuolonkeskustelunsa. Tässä nyt ei kuitenkaan kukaan ollut kenellekään mitään edes tuputtamassa joten edes pieni kunnioitus toisen elämänkatsomusta kohti olisi toivottavaa.

 

[sampio]

Oman kuoleman pelon ymmärrän, mutta miksi pelätä toisen kuolemaa? Onko se itsekästä ajattelua?

Itsekästähän se on, koska ainakin itse "pelkään" ikävää. En siis haluaisi itse kokea kaipuuta, joka ei täyty, mutta oma kuolemani* ei olisi minulle niin paha juttu (poislukien siis mahdolliset tuskat), koska en olisi itse sitä kokemassa (oho!). Eli oma motiivini tällä ns. pelolle on melko puhdas itsekkyys. Mutta toisaalta, tässä ketjussa on puhuttu omista tuntemuksista, joten sallittakoon tämä itsekkyys tässä muodossaan.

*Kuolema ei siis luonnollisena asiana olisi muidenkaan kohdalla tapahtumana mitenkään pelottava, vaan nimenomaan sen lopullisuus ja siitä aiheutuva kaipuu.

edit: Ota tuosta nyt selvää... siis, en siis, joo, lässyn lässyn

 

[zore]

Jotenkin vielä haluaisin kiteyttää oman ajatteluni niin, että haluaisin, että kaikki minulle läheiset ihmiset kuolisivat minua ennen, minkä jälkeen minunkin olisi hyvä ja helppo täältä lähteä - sulkea ovi kiinni perässäni. Ajattelen siis samalla tavalla kuin ne monet perheenisät, jotka riistävät hengen ensin perheeltään ja lopuksi itseltään. Se vasta voi ollakin itsekästä, että kuvittelee "perhe ei tule toimeen ilman minua"? Ymmärrän tuon kaltaisia traagisia tapahtumia, mikä ei todellakaan tarkoita sitä, että hyväksyisin ne. Itse olen onneksi sen verran positiivinen ihminen, etten koskaan voisi kuvitella olevani itse sellaisessa tilanteessa.

Oma ajattelukin siis sisältää tiettyä itsekkyyttä ja etenkin kyynisyyttä. Ristiriita vallitsee ainakin siinä, että vaikka en haluaisi itse kuolla niin kauan kuin poikani ovat pieniä, niin lähtisin kyllä täältä maailmasta jos sillä voisin oman lapseni pelastaa, esim. elimensiirtotapauksessa sellaisen elimen kohdalla mitä ilman en itse voisi elää. Se siis vaatisi käytännössä itsemurhan, mikä muuten sotii ajatusmaailmaani vastaan. Vanhempien, sisarusteni, tai edes puolisoni kohdalla en näin tulisi tekemään.

 

[Hack]

Jotenkin vielä haluaisin kiteyttää oman ajatteluni niin, että haluaisin, että kaikki minulle läheiset ihmiset kuolisivat minua ennen, minkä jälkeen minunkin olisi hyvä ja helppo täältä lähteä - sulkea ovi kiinni perässäni.

Useat ovat sanoneet juuri päinvastoin. Eli läheiset eivät saisi kuolla ennen itseään, ettei tuntisi itseään yksinäiseksi. Väsynyt johtopäätös: läheisten elämisen toivominen on itsekästä, läheisten kuolemisen toivominen epäitsekästä ja jaloa. On tää maailma outo paikka.

 

[Alamummo]

Uudelleensyntyminen ja karman laki

En oikeastaan pelkää kuolemaa, sillä uskon uudelleensyntymiseen ja siihen, että tämän elämän pahat teot kärsitään seuraavassa elämässä. Eli paskiaiset syntyvät huorinpenikaksi johonkin slummiin kärsimään, näin karkeasti sanottuna. Ainoa, mitä toivon on se, että kuolemani ei olisi tuskallinen.

Uskon myös, että kaikki edellämenneet rakkaani (myös koirat) odottavat minua siellä, mihin mennään ennenkuin sitten synnytään uudelleen.

 

[zore]

Useat ovat sanoneet juuri päinvastoin. Eli läheiset eivät saisi kuolla ennen itseään, ettei tuntisi itseään yksinäiseksi.

Tuossa osuit ehkä asian ytimeen. Minua ei yksinäisyys pelota. Viihdyn "itseni kanssa" melko hyvin. Olen aina sanonut, että minä viihtyisin täällä maailmassa vaikka täällä ei olisi ketään muita. Tuo on oikeastaan aika hassua koska toisaalta olen erittäin seurallinen ja nautin monenlaisista ihmissuhteista. Silti jonkinasteinen erakoituminen ei kuulosta huonolta idealta.
En tiedä pyöriikö se "tunnustukset"-palvelu vielä netissä, mutta siellä oli joku hengenheimolainen tunnustanut kuvittelevansa, mitä tekisi jos joku aamu heräisi ainoana elossa olevana ihmisenä. Itse olen harrastanut sen lukemisen jälkeen ihan samaa. Todellisuudessa voisi aika kuitenkin käydä melko pian tylsäksi..

 

[sampio]

Jotenkin vielä haluaisin kiteyttää oman ajatteluni niin, että haluaisin, että kaikki minulle läheiset ihmiset kuolisivat minua ennen, minkä jälkeen minunkin olisi hyvä ja helppo täältä lähteä - sulkea ovi kiinni perässäni.

Oma ajatusmallini on täysin päinvastainen, kuten olen toivottavasti antanut ymmärtää, mutta mielenkiintoinen on tuo sinunkin lähestymistapasi. Ottaisit surun mielummin itsesi kannettavaksi kuin jättäisit sen jälkeesi omaisillesi - kunnioitettava asenne, mikäli asia todellakin on noin. Mitä tulee mainitsemiisi surmaajaisiin, mielestäni heidän käytöksensä on taas vähemmän ymmärrettävää. Miksi varsinkin viattomilla lapsilla ei olisi oikeutta elämään, vaikka itse ei jaksaisikaan? Tuon sinun ajattelumallisi pystyn ymmärtämään, vaikka se itselleni vieras onkin, mutta perheensä ja lopuksi itsensä surmaava henkilö on mielestäni hyvin itsekäs.

 

[sampio]

Minua ei yksinäisyys pelota.

Entä ikävä ja kaipuu? En minäkään yksinäisyyttä pelkää. Ensimmäisessä viestissäni mainitsin, että ystäviä ja läheisiä löytyy aina, mutta muistot ja niiden myötä ikävä jää.

 

[Hack]

En tiedä pyöriikö se "tunnustukset"-palvelu vielä netissä, mutta siellä oli joku hengenheimolainen tunnustanut kuvittelevansa, mitä tekisi jos joku aamu heräisi ainoana elossa olevana ihmisenä. Itse olen harrastanut sen lukemisen jälkeen ihan samaa. Todellisuudessa voisi aika kuitenkin käydä melko pian tylsäksi..

...Silloinhan ei voisi ostaa kaupastakaan mitään, vaan pitäisi itse hakea suoraan luonnosta ravinto...

Jooh, vuoden jälkeen voisi jo olla melkoisen tylsää, eiköhän se itsemurhaksi päättyisi. Jotenkin itse kääntyisin sen kannalle, että lähimmäiset eivät kuolisi ennen minua, mutta eikö ideaalitilanne olisi, että kaikki kuolisimme täysin samaan aikaan? Silloin kukaan ei jäisi kaipaamaan ketään. Tosin joukkoitsemurhat eivät ole järin suosittuja.