Kuolema - pelottava tuntematon vai jotain muuta?

[ms.qvist]

Tässä ketjussa puhutaan kuolemasta.

Itseasiassa aihe on pyörinyt mielessäni jo jonkin aikaa, nyt otollisen tilaisuuden tullen (kiitokset vihjauksesta Sistikselle) otan härkää sarvista.

Esitän tässä avausviestissä lukuisia kysymyksiä joiden toivon herättävän keskustelua sopivassa mitassa. Omia tyhjentäviä vastauksiani en vielä ryhdy antamaan koskapa epäilen niillä olevan jopa keskustelua laimentavan vaikutuksen. Kukapa tavallinen mattimeikäläinen jaksaisi vastailla kysymyksiini mikäli itse niihin olen jo jyrkän ehdottomasti omat vastaukseni antanut..

Asiaan siis.

Millainen suhteesi kuolemaan on? Pelkäätkö sitä niin paljon, että siitä keskusteleminen on Sinulle vaikeaa jopa ylivoimaisen hankalaa? Vai onko kuolema Sinulle yhtä luonnollinen tapahtuma kuin syntymä, vai kenties jopa luonnollisempi?

Osaatko surra läheisesi poismenoa? vai onko se edes suremisen paikka? Miksi edes surran? Totta, läheisen poismeno tuntuu monasti monista vaikealta tilanteelta mutta entäpä kuolleen itsensä kannalta ajatellen, olettamus nyt siitä, että hän on kykeneväinen ajatteluun tässä vaiheessa. Jospa kuolema oli hänelle vapautus? Miksi meidän tuolloin tulisi kääriytyä murheen ja surun viittaan? Miksemme sen sijaan muistelisi menneitä hyvin hetkiä ilolla ja antaisi rauhaa kuolleelle läheisellemme. Yhä uudelleen mietin, onko kuolema kaikissa tapauksissa surun paikka - vai voisimmeko muuttaa suhtautumistamme siihen?

Entäpä tuntemattoman kuolema? Koskettaako se Sinua ja mikäli koskettaa, niin miksi näin käy? Mikä saa meistä toiset tuntemaan suurta surua jokaisen kuolleen kohdalla, varsinkin jos tämä kuollut on poistunut “luotamme” ollessaan parhaissa voimissaan? Miksi sinänsä merkityksetön asia muuttuu hetkellisesti merkitykselliseksi? Mietityttää...

Keskustellaan kuolemasta ja kuolemisesta avoimin mielin.

vlad#16.

 

[Iceman]

Henkilökohtaisesti suhtaudun kuolemaan luonnollisena osana elämää.

Luonnollista kuolemaa ei juurikaan voi ennakoida - poislukien sairaudet - joten mielestäni elämä on elettävä niin että joka päivä on valmis lähtemään tuntematta surua "tuhlatusta" ajasta. En lähde antamaan mitään ohjetta siitä miten elämä on elettävä ennen kuolemaa, tapoja on varmasti yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tuntemattoman kuolemasta en osaa tuntea surua. Läheisen kuolema aiheuttaa itsekästä mielipahaa, surua siitä, mitä jää tulevaisuudessa kokematta edesmenneen kanssa yhteisten kokemusten perusteella.

Kuolemasta keskustellessa pitää olla aika varovainen sanoissaan. Kuolema koetaan kovin eri tavalla joten viileämmin kuolemaan suhtautuvan kannattaa harkita tarkkaan sanojaan surun hetkellä.

Ihmiset muodostavat eläessään niin voimakkaita tunnesidoksia toisiinsa että niiden äkillinen katkeaminen ei voi olla tuntumatta. Suru voi olla syvä ja kestää pitkään mutta siitä pääsee yli. Itselleni henkilökohtaisesti läheisesestä edesmenneestä tulevat mieleen vain ne mukavat ja hauskat muistot. Aikansa se otti mutta nyt pystyn hymyillen miettimään yhteisiä menneitä tapahtumia.

 

[Poison]

Oma suhtautumiseni kuolemaan on melko rauhallinen. En voi sanoa, etten pelkäisi kuolemaa/kuolettavia sairauksia yhtään, mutta minussa ne herättävät pelkoa enemmän kunnioitusta. Kyseessä ovat asiat, jotka todistavat jälleen ihmisen pienuuden. Kuolemassa pystyy ehkä jopa näkemään jotain kaunistakin, samalla kun joku kuolee, alkaa myös uusi vaihe. Kuolema on siis aina uuden alkua, ja aivan luonnollinen asia, kuten syntymäkin.

Läheisen ihmisen kuolema on aina kova paikka, ja minusta on aivan oikeutettua surra näitä vainajia. Puhutaan paljon itsekkyydestä surressa, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä. Ihminen suree kuitenkin juuri sen takia, että välitti siitä kuolleesta, itse sureminenkin on vielä sitä välittämistä. Toki suuressa surussa kamppailevan henkilön tuskaan mahtuu paljon myös sitä itsekkyyttä, helposti tulee ajateltua, että miksi juuri minulle käy näin, vaikka olisi ehkä parempi ajatella, että miksi juuri hänelle kävi näin. Surutyössä kaikki nuo ajatukset ovat kuitenkin jollain tapaa sallittuja. Pitäisi kuitenkin yrittää muistaa, että kuolemassa on aina kaksi menettäjää: Itse kuollut henkilö, ja tämä sureva henkilö.

Suremiseen mahtuu paljon erilaisia tunteita, ikävästä ja kaipauksesta aina vihaan, raivoon ja syyllisyyden tunteisiin. Jos kuollut on vaikka ollut pitkään sairas, voi surun keskellä myös pystyä tuntemaan pientä onnellisuutta toisen puolesta siitä, että hänen kärsimyksensä loppuivat vihdoin, ja tapahtui vladinkin mainitsema vapautus tuskista. Mutta vaikka ei sitten enää surisikaan niin kovasti itse kuolemaa juuri siksi, että se olisi ollut tuollainen vapautus, tulee surtua sitä, että miksi läheisen piti sairastua niin pahasti, että tuollaisen vapautuksen täytyi tapahtua. Omalta kohdallani oli ainakin välillä juuri näitä tunteita, surin mielettömästi syöpään menehtynyttä elämäni tärkeintä ihmistä, mutta koska tiesin myös sen, että kuolema oli ollut väistämättä edessä, ja olin nähnyt rakkaani tuskat, pystyin joten kuten olemaan iloinen siitä, että hän meni lopulta niinkin nopeasti kuin meni.

Syyllisyys, jota voi tuntea läheisen menetyksen jälkeen, oli ainakin itselläni yksi kauheimmista tunteista, joita itsestäni tunnistin. Ihmisen ei tarvitse olla millään tavalla syyllinen kuolemaan, mutta helposti tulee syytettyä itseänsä vaikka siitä, miten ei uhrannut läheiselle tarpeeksi aikaa ennen tämän kuolemaa. Itsekin olin tehnyt kaiken mahdollisen rakkaani hyväksi, en olisi enää voinut tehdä enempää ilman että olisin itse romahtanut täydellisesti. Vaikka tiedostin koko ajan tuon, syytin itseäni yön pimeinä tunteina siitä, että kuuden viikon aikana jätin kahtena päivänä käymättä sairaalassa, ja viimeisenä yhteisenä päivänä voimani loppuivat viiden tunnin herätys-yrityksien jälkeen, enkä enää jaksanut, vaan lähdin puolittain hoitajan pakottamana lepäämään.

Surutyölle kukaan ei pysty asettamaan mitään aikaa, jossa ihmisen tulisi surustaan selvitä. Jokaisen yksilön tunteet ovat erilaisia, vaikka verrattaisiin kahta täysin samanlaista tapausta. Surevalle ihmiselle varmaan mikään ei ole ahdistavampaa kuin se, että kokee ympäristön odottavan hänen jo selvinneen surutyöstään, vaikka se olisi vielä pahasti kesken. Joskus sureva voi myös hermostua itse itseensä, ja siihen, että kokee ylitse pääsemisen täysin mahdottomaksi. Tällöin surevan olisi tärkeää yrittää ymmärtää itseään ja tunteitaan, ja osata antaa itselleen aikaa. Tunteet pitäisi vaan yrittää käydä yksitellen ja rauhallisesti läpi, hyväksyen niiden olemassa olon. Vastaan kapinointi on turhaa, ja se vain uuvuttaa entisestään.

Surusta ei ikinä pääse lopullisesti eroon, mutta se muuttuu toisenlaiseksi ja tuska katoaa ajan myötä. Silloin pystyy olemaan 100% iloinen yhteisistä hetkistä ja muistoista, eivätkä ne tee niin kipeää. Joskus jossain tietyssä tilanteessa voi myös tulla mieleen se, miten hienoa olisi, jos xxxx pystyisi näkemään ko. tilanteen, ja olemaan mukana ilossa. Mutta tuohonkin iloon voi liittää rakkaansa mielessään, ja pitää sitä kautta lähellä, jos se vain tuntuu itsestä hyvältä. Surutyön päättyminen ei siis tarkoita sitä, että unohtaisi suremansa henkilön, ennemminkin se on sitä, että surusta poistuu se suunnaton tuska.

Tuntemattomien kuolemat koskettavat minua henkilökohtaisesti aina välillä, esim. Eveliina Lappalaisen ja Myyrmannin pommi-iskun kuolemat saivat kyyneleet silmiini. Sitä, miksi näin tapahtuu, on vaikea sanoa, itse henkilöitähän ei kuitenkaan osaa surra, koska heitä ei tuntenut. Lähinnä näissa tapauksissa minussa herättivät varmaan surua tietoisuus kuolemien vääryydestä, ja se julmuus, millä nämä ihmiset otettiin tästä pois tästä maailmasta. Uhrien omaisten suruun on myös helppo samaistua, ja sekin aiheuttaa kyyneliä itselleni.

 

[varjo]

hmm omalla kohdallani en varsinaisesti välitä tai pelkää kuolemaa, tämä siksi että en näe siinä mitään sellaista mitä pitäisi pelätä tai odottaa kauhulla. Kun kuolen aivotoiminta lakkaa ja sen jälkeen kaikki onkin sitten merkityksetöntä, siis miksi turhaan pelätä jotain ja käyttää elämäänsä sellaisen ajattelemiseen/kieltämiseen jolla ei ole merkitystä enää tapahtuman jälkeen. Tässä ehkä yksi syy mikseivät uskonnot ole koskaan kolahtaneet itseeni, en juurikaan tunne tarvetta elää elämääni pelossa sen takia mitä sitten kuoleman jälkeen tapahtuisi. Vapautushan kuolema olisi toisaalta koska silloin varmasti pääsisi eroon kaikesta siitä turhasta(ei niinkään kärsimyksestä tms.) jota eläessä joutuu kokemaan, toistaiseksi positiiviset asiat eivät menesty kauhean hyvin vertailussa negatiivisia asioita vastaan...vain ennusteet tulevaisuudesta pitävät niitä hengissä.

Itse pelkään enemmänkin vammautumista tai vastaavaa joka estäisi minua tekemästä niitä asioita joista pidän, rullatuolilla alas Meikun katolta on Suuri Suunnitelmani(R) jos sellaiseen tilanteeseen joutuisi.

Läheisten kohdalla on vaikea sanoa mitä heidän kuolemastaan ajattelisi, isoisäni kuoli pari vuotta sitten mutta en oikeastaan katso sureneeni koska hänen kohdallaan kuolema oli puhdas vapautus...miehelle joka oli elämässään tehnyt kaikenlaista viimeiset pari kuukautta sängyssä ovat oletettavasti aika tuskaa...fyysisten kärsimysten lisäksi. En muista itkeneeni mutta tiedän kyllä että joissain tilanteissa saatan peräti itkeäkin joten kyse ei ole mistään tavasta tms.
Pian noita vanhempia sukulaisia tullee kuolemaan urakalla mutta en oikein usko että kokisin tapahtumia kovinkaan pahasti(ei siksi että olisin macho vaan siksi että kun en vaan _tunne_) oikeastaan rehellisesti sanottuna vain veljieni kuolema saattaisi oikeasti koskettaa...tosin loppujen lopuksi kuoleman jälkeen sureminen on turhaa koska takaisin kuollut ei kuitenkaan tule.
Ehkä jälkikäteen sitä muistelisi aikoja jolloin vietti aikaa heidän kanssaan mutta toisaalta pitkitetty sureminen vain pahentaisi tilannetta.

mitenkäs ne menikään ne yhden laulun sanat:

Kinsmen die, all men are mortal;
but one thing never dies, the glory of a great name;

Eli kaikki kuitenkin kuolee (Kinsmen tarkoittaa siis kuninkaita, hallitsijoita tms.) mutta se mitä jää jäljelle on se mitä on tehnyt. Sen takia minä en sure ollenkaan niitä miljoonia jotka kuolevat merkityksettöminä minun kannaltani, tai maailman kannalta.
Mutta tämän virtuaalisen uhrin/ihmisen teoreeman olen jo esittänyt aikaisemmin joten turha sitä on toistella.

 

[teemu_s]

Kuolema on luonnollinen asia

Kaikki elämä päättyy aikanaan: ihmisten, eläinten, kasvien. Kuolema on välttämätöntä että elämä jatkuisi. Leijona syö antiloopin, joka on syönyt ruohoa ja ruoho kasvaa mullasta, joka on tullut leijonasta.

Itse olen joutunut kohtaamaan kuoleman monta kertaa. Ensimmäinen merkittävä sukulaisen kuolema oli mummoni, mutta sitä en surrut kovinkaan paljon sillä hän oli jo todella vanha ja sairas. Luonnollinen asia siis. Seuraava tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta: serkkuni ajoi päin rekkaa penkkariyönä. Henki pois. Ei ollut enää sitä reilua Jarskia, joka oli lähes isoveljen veroinen. Veljiä minulla ei muuten olekaan.

Seuraavat kuolemat tulivatkin sitten parin vuoden sisällä: oma lemmikkikissani ja koiramme olivat ne vähäpätöisemmät. Pahin isku vasten aikuisuuden kynnyksellä olevan miehen alun kasvoja oli äidin sairastuminen syöpään. Ensimmäinen kasvain vielä oli poistettavissa ja toivottiin vain parasta. Sitten tuli toinen kasvain jolle ei enää mahtanut mitään. Omassa naiviudessani kuvittelin että äiti vielä paranisi. Mitään selkeää ennustetta ei ollut annettu. Kyllähän kaikki näytti niin kauan hyvältä kun äitini vielä kävi syöpähoidossa. Sitten tapahtui se varsinainen lopun alku: syöpä oli jo levinnyt luuytimiin ja aiheutti kliinisen murtuman reisiluussa. Seurauksena oli solumyrkkyhoidon lopettaminen luun parantumisen ajaksi mutta eihän yli 50-vuotiaan luut enää parane. Lopullisen suru-uutisen kuulin abivuoteni ensimmäisenä koulupäivänä kun isäni tuli koulun avajaistilaisuuden jälkeen kertomaan sen. Päätin kuitenkin sinnitellä sitkeästi vielä koulussa enkä ottanut vastaan lomaa mitä rehtorikin tarjosi. Ehkäpä olisi kannattanut. Surutyö kesti parikin vuotta. Kun ei sitä kerralla hoida kuntoon niin se vie pitempään kuin pitäisi mutta kyllä siitä selviää. Kuinka sitten äitini kuolema vaikutti? Ensinnäkin opiskelumotivaatio laski alle nollaan. Kuitenkin sinnittelin kirjoitukset läpi ja nyt ollaan tässä missä ollaan. Ainakin omasta mielestäni olen selvinnyt ihan hyvin. Sureva ihminen tarvitsee jotain kiinnekohtaa elämäänsä, itselläni eräs lukion kurssi oli sellainen.

Olen täysin samaa mieltä Poisonin kanssa surusta: koskaan se ei mene täysin ohi mutta se muuttuu. Kyllä ne hyvät ja kauniit muistot säilyy koko loppuelämän ajan.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Poison

Pitäisi kuitenkin yrittää muistaa, että kuolemassa on aina kaksi menettäjää: Itse kuollut henkilö, ja tämä sureva henkilö.

Mietin vaan, että onko asia todella näin. Omasta puolestani vastaan ettei ole, en kuitenkaan väitä, että olisin oikeassa vaan kyseessä on vain ja ainoastaan oma mielipiteeni asian suheen.

Entäpä jos ihminen haluaa kuolla, menettääkö hän tuolloin kuollessaan jotain? Hänhän saavuttaa jotain sellaista jota on halunnut. Ehkäpä itsekkyydessään sureva ajattelee kuolleen menettäneen jotain kuollessaan, menettäneen mahdollisuuden elää mutta ihmiselle joka haluaa pois täältä tämä ei mielestäni ole menetys. Koska hän on kuollut hän ei voi kertoa saaneensa mitään mutta suoralinjaisesti ajatellen pysyisin kaikesta huolimatta päätelmässäni ettei kuolema aina ja kaikissa tapauksissa ole menetys.

En voi, en ehkäpä edes halua ilmaista asiaa tämän hienovaraisemmin. Miksi edes muuten pitäisi?

vlad#16.

 

[Paitselo]

Jos omasta "lähdöstään" saisi päättää, niin ainakin minä lähtisin mieluummin isäni tavoin - seisovilta jaloilta yllättäen. Isä oli helteisenä päivänä menossa uimaan, hän oli ehtinyt kävellä järven rannalta veteen niin että vesi ulottui polviin asti. Sitten sydän teki täydellisen tiltin - isän kaatuessa naamalleen veteen hän oli jo kuollut (nimittäin ruumiinavauksessa selvisi että keuhkoissa ei ollut lainkaan vettä, siis hengitystoimita oli lakannut jo ennen veden pintaan iskeytymistä).

Äitini sen sijaan kärsi Alzheimerin taudin ja munuaisdialyysihoitojen takia sairaalassa seitsemän vuotta putkeen. Sitten vihdoinkin iski keuhkokuume joka päätti kärsimykset. Tuon seitsemän vuoden aikana minun mustat hiukseni alkoivat harmaantua jo ennen kuin olin täyttänyt 30-vuotta ja kärsin todella pitkään unettomuudesta, joten äidin sairaus aiheutti välillisesti myös lapsen jonkinasteisen sairastumisen.
Kun sitten vihdoinkin laskin äitini arkussa haudan pohjalle, niin vähältä piti etten ruvennut kirkumaan riemusta. Se fiilis oli omituisen kaksijakoinen - jotenkin tunsin itseni huonoksi ihmiseksi koska olin iloinen äidin kuolemasta. Olin siis helpottunut koska minua itseäni monta vuotta rassanut riesa oli viimeinkin ohi. Toki sitä iloa tunsin myös sen takia, että äidin ei enää tarvinnut kärsiä, mutta jotenkin tuo ensin mainittu asia pukkasi päällimmäiseksi - olin siis eniten iloinen siitä että MINUN ei tarvitse enää äitini sairauden takia joutua kärsimään.

Noh, tuo nyt oli yksi vuodatus tähän ketjuun...

 

[Poison]

Viestin lähetti teemu_s
Surutyö kesti parikin vuotta. Kun ei sitä kerralla hoida kuntoon niin se vie pitempään kuin pitäisi mutta kyllä siitä selviää. Sureva ihminen tarvitsee jotain kiinnekohtaa elämäänsä, itselläni eräs lukion kurssi oli sellainen..

Tästä olen täysin samaa mieltä. Jos surun yrittää vain tukahduttaa, ja onnistuukin työntämään sen pois mielestään, ei asiaa tule koskaan käsiteltyä kunnolla. Tuollaisissa tilanteissa suru vain jää kivetetyksi möykyksi ihmisen sisälle. Kiinnekohdat ovat myös hyvin tärkeitä, etenkin jos kuoleman seurauksena surevan läheisen oma elämä muokkautuu aivan täysin uudestaan. Silloin on tärkeää, että elämästä löytyy jotain, mikä pysyy muuttumattona. Itsellänikin koulu oli isäni kuoleman jälkeen periaatteessa ainut asia, joka ei muuttunut, kaikki muu asuinpaikasta lähtien muuttui.

Surutyö voi todellakin kestää kauan, ja sille pitäisi osata antaa se aika, minkä se vaatii. Vaikka joskus surun keskellä tuntuu siltä, että haluaisi vain tukahduttaa kaikki tunteet, on kuitenkin mielestäni parempi käydä tuntemukset läpi, ja olla sitten läpikäynnin jälkeen huomattavasti paremmin "sinut" koko asian kanssa. Olkootkin, että siihen voi helposti upota parikin vuotta. Ylisuremiseen ja vainajan "palvomiseen" ei silti pitäisi sortua, oma elämä jatkuu kuitenkin koko ajan...

Viestin lähetti vlad
.Entäpä jos ihminen haluaa kuolla, menettääkö hän tuolloin kuollessaan jotain? Hänhän saavuttaa jotain sellaista jota on halunnut. Ehkäpä itsekkyydessään sureva ajattelee kuolleen menettäneen jotain kuollessaan, menettäneen mahdollisuuden elää mutta ihmiselle joka haluaa pois täältä tämä ei mielestäni ole menetys. Koska hän on kuollut hän ei voi kertoa saaneensa mitään mutta suoralinjaisesti ajatellen pysyisin kaikesta huolimatta päätelmässäni ettei kuolema aina ja kaikissa tapauksissa ole menetys.

Itse en ajatellut asiaa tältä kannalta (siis että ihminen nimenomaan haluaisi kuolla) kirjoittaessani tekstiäni. Jos kysymyksessä on vaikka jokin vakava sairaus, eikä parannuskeinoa enää ole, ja ihmisellä on suuret tuskat, ei hän minustakaan menetä kuollessaan mitään. Oikeastaanhan tuollaisessa tapauksessa on parempi, mitä nopeammin kuolema tulee. Esimerkiksi tuo Predatorin äidin pitkä sairastaminen taitaa olla esimerkki tällaisesta tapauksesta. (Tässä vaiheessa voisi muuten jo melkein ottaa eutanasiankin mukaan keskusteluun, mutta ehkä se on kuitenkin kokonaan oman ketjunsa arvoinen...) Jos ajatellaan asiaa siltä kannalta, että ihmisellä ei ole mitään kuolettavaa sairautta, mutta hän haluaisi kuitenkin kuolla, on asia jo hieman monimutkaisempi. (Ja tässä kohtaan tullaan jo itsemurhaan, huh...) Ihminen haluaa ehkä juuri eräällä tietyllä hetkellä kuolla, mutta hän ei silti voi missään vaiheessa tietää tulevaisuudesta, ja siitä, haluaisiko hän enää vaikkapa puolen vuoden kuluttua kuolla. Eli jos ihminen tappaa itsensä tänään, hän tekee sen tietämättä sitä, olisiko elämällä ollut mahdollisesti jotain parempaa tarjottavaa tulevaisuudessa. Jos olisi, silloin ihminen menettää nuo paremmat hetket.

 

[Paitselo]

Dear Poison, kuten varmasti huomasit kirjoituksestani niin suhteeni äitiin oli tavattoman luja ja läheinen. Senpä takia koin hänen kärsimyksensä niin voimallisesti. Ei tuo minun hiusteni harmaantuminen alle kolmekymppisenä tai unettomuus olleet suinkaan ne ainoat oireet, jotka minulle tulivat äidin sairastamisen taki. Kun tähän lisätään ne tuhannet ajokilometrit joita jouduin ajamaan Helsingistä Tampereelle, Urjalaan, Toijalaan ja Valkeakoskille eri sairaaloihin äidin takia, niin kyseessä on myös tämä rahallinen puoli ja se että väsynyt ja itkuinen mies paahtaa joka saamarin viikonloppu edestakaisin Helsinki-Tampere välistä tietä/moottoritietä ja on silloin uhka liikenteessä itselleen ja vastaantulijoille. Kaiken lisäksi tämä äiskän seitsemän vuotta kestänyt kamppailu ajoittui niihin aikoihin kun vaimoni pukkasi ilmoille jälkikasvua. Vanhin poikani muistaakin vain "sen letkuissa kiinni makaavan kaamean, korisevan muumion", joten tuo äidin sairaus tavallaan eteni jopa lapsenlapselle... pojalleni ei nimittäin tarvinnut pahemmin jänniä kauhukertomuksia väsäillä, riitti kun hän sai tietää että viikonloppuna mennään taas sairaalaan katsomaan iskän äitiä.

Miksei muuten kukaan tässä ketjussa ole vielä käsitellyt "sielua"?
Varjo ja Vlad voivat tietenkin ohittaa suosiolla tämän tästä kenties jatkoa poikivan "sieluosuuden"... teille pojille tiedoksi että The Nippelitiedon triviaa WWII-aiheesta on tulossa lisää...

 

[repe_joke]

Oma suhtautumiseni kuolemaan on tällä hetkellä pelokas. Ja asia on jonkun kumman takia pyörinyt mielessä viimeaikoina yllättävän paljon.
Suhtautuminen kuolemaan on sen takia pelokas että minä en todellakaan ole valmis kuolemaan näin nuorena. Minä haluan saada jotain aikaan ennen kun lähdön hetki koittaa.

Mutta toisaalta kuolama on luonnollinen osa elämää, joten sitä on ihan turha pelätä tai spekuloida että milloin kuolee.

Minä oon miettiny omaa elämääni muutenkin aika monelta kantilta. Olen tullut siihen lopputulokseen että normaali oloissa minusta ei ole riistämään omaa henkeäni.
Mutta sitten jos tulee joku paha onnettomuus tai joku vastaava että halvaantuu vaikka jaloista alaspäin niin sitten vois harkita jo päiviensä päättämistä. Ja tämä sen takia että liikunta on minulle lähes tärkein asia elämässä.
Vaikka pyörätuolissa voi harrastaa liikuntaa lähes samalla tavalla niin olisi ehkä liian kova pala nieltäväksi. Mutta taas toisaalta vastoin käymisien jälkeen on aina "vahvempi" ihminen.

 

[Poison]

Predator, luin todellakin riveiltäsi ja myös niiden välistä, että äitisi oli sinulle hyvin läheinen ja tärkeä. Tuntuu jotenkin kauhealta sanoa näin, mutta olet hyvä esimerkki siitä, miten paljon todella läheisen ihmisen sairastuminen ja odotettavissa oleva kuolema voi ihmiseen vaikuttaa. Sanoit tunteneesi iloa äitisi kuoleman jälkeen myös itsesi takia, eikä se ole minusta mikään suuri ihme. Itsekkyydeksi en kuitenkaan sitäkään laskisi, koska ne asiat (sairaalamatkat, unettomat yöt ym.) joista kärsit, ja joista eroon päästyäsi koit helpotusta, johtuivat nimenomaan siitä, että välitit äidistäsi. Voit muuten olla erittäin ylpeä itsestäsi, osoitit todella suurta lujuutta ja välittämistä, kun jaksoit olla äitisi rinnalla nuo seitsemän vuotta. Kuoleman jälkeen sinun ei sitten enää tarvinnut kantaa taakkaa, aikataulujärjestelyjä ja stressiä äitisi sairaudesta johtuen, vaan sait kaiken tuon tilalle surun, joten pieni helpottuneisuus on aivan ymmärrettävää. (Huomauta vain, jos heitän aivan metsään näiden tulkintojeni kanssa...)

Osittain tästä Predatorin tapauksesta juolahti mieleen se, että mikä saa jotkut ihmiset unohtamaan läheisensä ja rakkaansa kuoleman heitä uhatessa. Silloin kun ihminen toimii näin, on kyse mielestäni siitä itsekkyydestä. Ja pahasta sellaisesta. Paetaan läheisen ihmisen kuolemaa, mahdollisia pitkiä keskusteluja kuolemasta hänen kanssaan, paetaan tunteita, joita kuolema aiheuttaisi, paetaan hyvästien sanomista. Ja paetaan sen takia, ettei tarvitsisi itse kohdata niitä tunteita, joita esim. keskustelut kuolevan kanssa saattaisivat aiheuttaa. On vain helpompaa itselle hylätä toinen kuolinvuoteelle, ja kivettää ne pienimmätkin tunteet, joita sisällä herää. Tämä on varmaan kanssa jonkun asteista kuolemanpelkoa, mutta melkein vihaksi meinaa silti pistää.

 

[Paitselo]

Poison, julkinen ISO KIITOS Sinulle lämpimistä sanoistasi.

Elämä jatkuu, jopa IFK:n fanillakin. Halataan jos joskus tavataan, jookos? Tsemppiä ja anteeksi chat.

 

[ms.qvist]

Viestejä lukiessani alkaa mieleeni hiljalleen hiipiä epäilys onko minun sopivaa ottaa osaa tähänkään keskusteluun, niin merkillisten lasien takaa tunnun maailmaa katsovan. Koskapa kuitenkin avasin tämän ketjun, tulen osallistumaan keskusteluun tavalla tai toisella hamaan loppuun saakka. Kärsikaa siis kuolevaiset, tai pysytelkää poissa mikäli mielipiteeni ovat teille punainen vaate.

Viestin lähetti Poison

Osittain tästä Predatorin tapauksesta juolahti mieleen se, että mikä saa jotkut ihmiset unohtamaan läheisensä ja rakkaansa kuoleman heitä uhatessa. Silloin kun ihminen toimii näin, on kyse mielestäni siitä itsekkyydestä. Ja pahasta sellaisesta. Paetaan läheisen ihmisen kuolemaa, mahdollisia pitkiä keskusteluja kuolemasta hänen kanssaan, paetaan tunteita, joita kuolema aiheuttaisi, paetaan hyvästien sanomista. Ja paetaan sen takia, ettei tarvitsisi itse kohdata niitä tunteita, joita esim. keskustelut kuolevan kanssa saattaisivat aiheuttaa. On vain helpompaa itselle hylätä toinen kuolinvuoteelle, ja kivettää ne pienimmätkin tunteet, joita sisällä herää. Tämä on varmaan kanssa jonkun asteista kuolemanpelkoa, mutta melkein vihaksi meinaa silti pistää.

Minä taasen ymmärrän vallan hyvin sen ettei joku voi tai kykene vierailemaan sairastavan ja kuolemaa tekevän läheisen tahi ystävänsä luona ja tämän tähden mieleeni ei juolahtaisi millään muotoa ryhtyä tuomitsemaan henkilöä joka näin käyttäytyy. Ei, en väitä, että sinäkään tuomitsisit.

Jos kuolema on ollut ihmiselle itselleen tabu koko elämän ajan, tai jopa suunnaton pelonaihe on vallan ymmärrettävää ettei hän kykene ottamaan sitä ensimmäistä askelta ja menemään kuolevan luo vierailulle, ei vaikka hän kuinka haluaisi niin tehdä. Ihmismieli on tästä merkillinen "värkki", ettei siitä ei aivan helpolla tiettyjä tunteita tahi tuntemuksia suljeta off-asentoon ja toimita sitten sen mukaan mikä yleisentapakoodiston mukaan on soveliasta. Ei ahtaanpaikan kammoinenkaan pieneen koppiin helpolla mene, ei siis ihme ettei ihminen joka pelkää kuolemaa halua kohdata sitä kasvosta kasvoihin katsellessaan läheisensä poismenoa.

En kuitenkaan väitä, että kaikki jotka läheisensä sairaalaan hylkäävät kärsisivät kuolemanpelosta jolloin tämä pelkotila olisi heidän ainoa vaikuttimensa toimia. Joukossa on niitä joille kuoleva ihminen ei merkitse mitään - ei vaikka hän olisikin läheinen, mutta en minä heitäkään lähde tuomitsemaan. Käytökselle voi löytyä aivan ymmärrettävä syy, sellaisia lainkaan nyt erittelemättä.

Omasta puolestani ilmaisen asian seuraavalla tavalla. Tehdessäni kuolemaa, mikäli se on hidas ja kituuttava, vähintä mitä tuolloin haluan on nähdä ympärillä patsastelemassa ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa läheisempiä kuin ovatkaan ja velvollisuuden tunnosta tulevat tervehtimään minua ja lausumaan minulle jäähyväisensä. Itseni tuntien toivottaisin heidät pitkälle matkalle helvettiin - vaikken siihen uskokaan.

vlad#16.

 

[Maple Leaf]

En pelkää kuolemaa, koska kuoltuani en tiedä olevani kuollut, enkä tiedä myöskään koskaan eläneenikään, aivan kuten en ole elänyt aikana ennen syntymääni.

Pelon sijaan tunnen omaa kuolemaani ajatellessani lähinnä harmia. Olen kovin utelias, ja koska kuolen viimeistään sadan vuoden kuluessa, en tule koskaan näkemään joskus (ehkä) syntyvien lapsenlapsenlapsenlapsieni lapsia, kuinka ihmiskunta asuttaa Marsin ja kuinka Maple Leafsin kapteeni nostaa SC-pokaalin päänsä yläpuolelle täpötäydessä Air Canada Centressä. Näistä luetelluista asioista viimeksi mainittu tapahtuu viimeisenä.

Olen viime vuosina menettänyt joitakin ystäviäni suureen tuntemattomaan. Osa heistä on menehtynyt sairauksiin, osa lähtenyt oman käden kautta. Kaipaan heitä kaikkia, mutta en uskalla väittää tuntevani surua sellaisena kuin se meille esimerkiksi amerikkalaisissa elokuvissa tarjotaan, siis kaiken alleen peittävänä. En silti usko olevani tunnevammainen (toisaalta, eiväthän tunnevammaiset tietenkään usko sitä olevansa) - parille ystävälleni kuolema tuli armahduksena vaikean sairauden (syövän) aiheuttamista kivuista ja kuihtumisesta.

En silti vähättele kenenkään surua. Jokaisen ihmisen aito tunne on ainutlaatuinen ja tosi.

 

[Diamond]

En pelkää kuolemaa. Jos saisin tietää että mulla olis esim. joku tappava tauti niin tunne saattais olla hieman erilainen. Enemmän pelkään läheisteni puolesta jos heille tapahtuu jotain. Joskus se ajatus saa mut itkemään.

Kuolema on vienyt minulta rakkaita ihmisiä ja totta kai olen surrut heidän puolestaan. Vaikka kaipaankin heitä kovasti niin siitä huolimatta oloni on rauhallinen koska olen varma että tulen näkemään heidät vielä uudestaan.

En sanatarkasti muista näin ulkoa erästä raamatun jaetta mutta jotenkin näin siinä sanotaan: "Minä olen ylösnousemus ja elämä! Jokainen joka uskoo minuun elää, vaikka hän kuolisikin. Eikä yksikään joka uskoo minuun ja elää, tule ikinä kuolemaan."
Jumalan alkuperäinen tarkoitus ei ollut että ihmiset eläisivät jonkin aikaa ja sitten vain kuolisivat. Ei, se oli joku muu enkä usko että se on siitä mihinkään muuttunut.

Suhtaudun kuolemaan ajatuksella että se ei ole voittamaton vihollinen. Se antaa voimaa jaksaa silloin kun joku läheinen kuolee ja auttaa unohtamaan pelontunteita joita kuolema aiheuttaa.

 

[vilpertti]

Viestin lähetti varjo
Kinsmen die, all men are mortal;
but one thing never dies, the glory of a great name;

Eli kaikki kuitenkin kuolee (Kinsmen tarkoittaa siis kuninkaita, hallitsijoita tms.)

Itse asiassa, olisi kannattanut sinunkin lukea englantia tarkemmin. Kinsmen tarkoittaa sukulaisia. HAHAHA omistus.

Sitten asiaan. Minä en pelkää kuolemaa, en ainakaan vielä. Se on jossain tulevaisuudessa, ja se on aivan luonnollinen ja hyvä loppu hyvälle elämälle, mikä toivottavasti on edessä. Edellinen edesmennyt läheinen on isoäitini, ja hänen kuolemansa sai kyllä itkukanavat vuotamaan ja kovin. Olisin vielä halunnut tavata ja koskettaa, vaikka eipä tuo kauheana yllätyksenä tullut vatsasyövän uuvuttamana.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Poison
Jos ajatellaan asiaa siltä kannalta, että ihmisellä ei ole mitään kuolettavaa sairautta, mutta hän haluaisi kuitenkin kuolla, on asia jo hieman monimutkaisempi. (Ja tässä kohtaan tullaan jo itsemurhaan, huh...) Ihminen haluaa ehkä juuri eräällä tietyllä hetkellä kuolla, mutta hän ei silti voi missään vaiheessa tietää tulevaisuudesta, ja siitä, haluaisiko hän enää vaikkapa puolen vuoden kuluttua kuolla. Eli jos ihminen tappaa itsensä tänään, hän tekee sen tietämättä sitä, olisiko elämällä ollut mahdollisesti jotain parempaa tarjottavaa tulevaisuudessa. Jos olisi, silloin ihminen menettää nuo paremmat hetket.

Omakohtainen kokemukseni on se, että itse pääsin vaikeuksista osittain yli juuri sen tähden kun näin tulevaisuudessa mahdollisuuden siihen parempaan. Kenties tämä vain osoittaa se etten ollut ajautunut niin pitkälle etten enää nähnyt toivoakaan paremmasta, ihmisen ajauduttua näin pitkälle - jouduttua huoneeseen josta ei löydy poispääsyä - hän menettää tyystin toiveen paremmasta ja tuolloin kuolema on parempi vaihtoehto kuin hänen silmissä täysin negatiivinen tulevaisuus. Tuolloinkin kuolema antaa hänelle jotain, eikä hän katso menettävänsä mitään kuollessaan, jollei nyt saavansakaan mutta ei kuitenkaan menettävänsä koska hänen silmissä tulevaisuus on vain ja ainoastaan negatiivinen, kuoleman taasen ollessa "neutraalin".

Jos ihminen tappaa itsensä tänään, hän tekee sen sen hetkisen tilansa mukaan. Hän ei ehkä edes halua tai osaa ottaa huomioon tulevaisuuden tarjoamaa positiivista antia koska hänen silmissä tämän positiivisen mahdollisuus verrattuna negatiiviseen on niin häviävän pieni ettei siihen mahdollisuuteen välttämättä kannata takertua. Toisaalta, jos hän takertuu, tuolloin hänen halunsa elää on suurempi kuolla ja tuolloin hän kuollessaan kokee menettävänsä jotain, jollei taasen takerru niin hän katsoo tilansa kuolleena olevan paremman kuin elävänä, joten voimmeko me ulkopuoliset sanoa hänen tuolloin menettävän jotain? Minulle kuolema on tietyllä tapaa henkilökohtainen asia, jos joku haluaa kuolla, ehdottomasti haluaa, hänellä on vapaus tehdä päätöksensä asiasta puoleen tahi toiseen, enkä katso hänen kuollessaankaan menettävän mitään.

vlad#16.

 

[Poison]

Viestin lähetti vlad
Viestejä lukiessani alkaa mieleeni hiljalleen hiipiä epäilys onko minun sopivaa ottaa osaa tähänkään keskusteluun, niin merkillisten lasien takaa tunnun maailmaa katsovan. Koskapa kuitenkin avasin tämän ketjun, tulen osallistumaan keskusteluun tavalla tai toisella hamaan loppuun saakka. Kärsikaa siis kuolevaiset, tai pysytelkää poissa mikäli mielipiteeni ovat teille punainen vaate.

En kuitenkaan väitä, että kaikki jotka läheisensä sairaalaan hylkäävät kärsisivät kuolemanpelosta jolloin tämä pelkotila olisi heidän ainoa vaikuttimensa toimia. Joukossa on niitä joille kuoleva ihminen ei merkitse mitään - ei vaikka hän olisikin läheinen, mutta en minä heitäkään lähde tuomitsemaan. Käytökselle voi löytyä aivan ymmärrettävä syy, sellaisia lainkaan nyt erittelemättä.

Omasta puolestani ilmaisen asian seuraavalla tavalla. Tehdessäni kuolemaa, mikäli se on hidas ja kituuttava, vähintä mitä tuolloin haluan on nähdä ympärillä patsastelemassa ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa läheisempiä kuin ovatkaan ja velvollisuuden tunnosta tulevat tervehtimään minua ja lausumaan minulle jäähyväisensä. Itseni tuntien toivottaisin heidät pitkälle matkalle helvettiin - vaikken siihen uskokaan.

vlad#16.

Kerro vain lisää kantojasi vlad, minusta ainakin olisi mielenkiintoista kuulla erilaisia näkökulmia asioihin, ja niiden kauttahan sitä keskusteluakin saadaan aikaiseksi.

Minäkin ymmärrän sen, että jos ihminen todella pelkää kuolemaa, ja on muutenkin herkkä, voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa kohdata läheisen vakava sairastaminen ja itse kuolema. Hain kuitenkin viestissäni juuri sitä, että jos ihmisellä ei ole mitään erityisen suurta kuolemanpelkoa ja hän silti hylkää läheisensä kuoleman hetkellä, on kysymys itsekkyydestä. Tässä kohtaa mielipiteeni on ehkä hieman jyrkkä, mutta ehkä tässä on hieman henkilökohtaistakin taustalla. Isälläni yksi tällainen "ystävä" nimittäin sattui olemaan, ja olin pahoillani isäni puolesta, kun tämä ystävä kävi yhden ainoan kerran sairaalassa ikään kuin vain tarkistamassa tilanteen. Sitten hän lupasi palata ja pidellä yhteyksiä, mutta eipä miestä kuulunut, ja minuakin hän vältteli kaupungilla. Hautajaisiin ilmestyi jostakin yksi ylimääräinen kukkavihko, liekö sitten ollut juuri häneltä. Joka tapauksessa minusta oli erittäin törkeää käytöstä luvata kuolevalle ihmiselle palata hänen luokseen ja soitella, mutta sitten ei teekään mitään.

Olen samaa mieltä vladin kanssa siitä, että jos joskus teen kuolemaa hitaasti kuihtuen, en todellakaan halua ketään jatkuvasti siihen viereen höösäämään. Etenkin sellaiset ihmiset, ketkä eivät ole jaksaneet välittää minusta silloin, kun olen ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa, saavat painua jonnekin syvälle ja pitkälle.

Millaisena muuten koette surevan ihmisen läheisyydessänne? Onko hänen kanssaan jotenkin vaikea olla, tunnetteko olonne vaivautuneiksi? Mietittekö tarkkaan joka sanan, mitä surevalle sanotte? Entä kuinka hyvin jaksatte kuunnella uudestaan ja uudestaan surevan ihmisen pahan olon purkamista? Omat ystäväni toimivat todella hyvin minun surressani, he jaksoivat olla tukenani, vaikka varmasti heitä välillä ottikin jo hieman päähän. Vielä viime isänpäivänkin aikaan oli jotenkin hassua huomioida, kun kukaan kavereistani ei oma-aloitteisesti maininnut mitään isänpäivästä, lahjan ostamisesta tai muusta vastaavasta. Ei se minua enää olisi haitannut vaikka olisivat maininneet, mutta olin jollain tavoin otettu siitä, että ystäväni jaksoivat yhä huomioida minua tässä asiassa.

Predatorille vielä sen verran, että oli mukavaa kuulla, että sanani lämmittivät, vaikka nyt olikin puhe vaikeista asioista. Paras palaute omista ajatuksista on aina se, että pystyy herättämään toisessa joitain tunteita. Ja jep, halataan jos joskus tavataan.

 

[Sistis]

Oma suhteeni kuolemaan:

Itse en pelkää kuolemaa sen varsinaisessa muodossa. Itse koen kuoleman puhtaasti elämän loppumisena, eli siis sellaisena, että elintoimintoni lakkaavat, minusta jää jäljelle vain kehoni. En usko kuolemanjälkeiseen elämään, enkä myöskään näin ollen mihinkään viimeiseen tuomioon tai kadotukseen. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, kaikki päättyy siihen. Minua tämä ajatus ei kauhistuta, päin vastoin, se saa jopa aikamoisen helpotuksen aikaan, kun ei tarvitse pelätä mitään Helvettiä tai kadotusta.

Sen sijaan pelkään monia kuolemaan liittyviä asioita. Ensimmäinen, mikä pelottaa on monet kivut ja kärsimykset, joita kuoleva ihminen joutuu usein kokemaan ennen loppunsa tuloa. Muistan, kun 79-vuotias vaarini kuoli reilut kymmenen vuotta sitten. Hän oli pitkään terve, mutta sitten keuhkokasvain vei hänet vajaassa vuodessa. Pappani kuoli saman ikäisenä puoli vuotta vaarini jälkeen. Hän oli sairastellut kauan, jo ennen syntymäänikin hänellä oli ollut lähtö lähellä. Näille molemmille kuolema oli helpotus. En oikein osannut surra näitä kuolemia, koska tiesin, että mitään ei ollut enää tehtävissä, he olivat jo iäkkäitä ja heillä oli hyvä elämä takanaan.

Toinen, mitä pelkään kuolemassa, on se, mitä kenties jäisi elämästä kokematta. On totta, että kuoleman jälkeen en mieti asioita enää, mutta jos nyt koittaisi lähtö sairauden takia, pohtisin kaiketi paljon sitä, mitä en ole ehtinyt tekemään. Varmasti sitä miettii vielä vanhanakin.

Jos saisin valita oman kuolintapani, niin toivoisin lähteväni niin sanotusti suorilta jaloin. Nopea kuolema ilman kipua on kaikkein paras vaihtoehto. Joskin tällainen äkkikuolema on taasen huomattavasti vaikeampi paikka omaisille. Sairaalaan pitkän sairauden jälkeen kuolevan vanhuksen kuolemaan on jo varauduttu henkisesti, mutta yllättävä kuolema järkyttää varmasti aina enemmän - ennen kaikkea, jos se sattuu nuorelle ihmiselle.

Itse en ole kokenut yhdenkään läheisen kuolemaa isoisieni lisäksi, mutta siltikin jonkun kuolema jotenkin koskettaa aina meikäläistä. Joulukuun alussa sain tiedon, että entisten tuttaviemme poika, minua puoli vuotta vanhempi, oli kuollut. Emme olleet ollet missään tekemisissä kymmeneen vuoteen, mutta joka tapauksessa tapaus pisti miettimään asioita. Jotenkin tuntui oudolta, että se henkilö, jonka kanssa olin lapsena leikkinyt, ja joka oli minun ikäiseni, parhaassa iässään, oli menehtynyt. Syytä kuolemaan en tiedä, eikä sillä ole edes väliä. Joka tapauksessa mietityttää.

Vaikka tuntemattomien ihmisten kuolema, joista täälläkin on puhuttu jo Myyrmannin tapahtumien jäljiltä, ei sinällään kosketakaan minua henkilökohtaisesti, niin tilanteessa on aina se toinenkin puoli, joka koskettaa. Minua koskettaa tilanteissa aina tuo omaisten suru, jota he joutuvat kokemaan. Vaikka itse en tuntisikaan vainajaa, niin pystyn ehkä kuitenkin edes osittain asettumaan heidän omaistensa asemaan, ja kokemaan tämän vuoksi myötätuntoa heille.

 

[varjo]

vilpertti:
Kinsmen on wanhaa englantia jos oikein asian ymmärsin, nykymerkitys on eri kuin se missä se on annettu...Kun aikoinani asiaa katselin Oxford dictionarystä tjsp. niin siinä annettiin mainitsemani merkitys. Nykyään se taitaa ilmeisesti olla mainitsemasi "miespuolinen sukulainen".

hmm mistäköhän johtuu että palstan teekkarit/nuoret luonnontieteilijät suhtautuvat asiaan aikalailla samalla tapaa...koulutus manipuloi mieltä?
:)

 

[Sistis]

Viestin lähetti varjo
hmm mistäköhän johtuu että palstan teekkarit/nuoret luonnontieteilijät suhtautuvat asiaan aikalailla samalla tapaa...koulutus manipuloi mieltä?
:)

Chat: Evoluutiota käytännössä. :)

Tai sitten kyseessä on se, että samalla tavalla asioihin suhtautuvat suuntautuvat samankaltaisille aloille...

 

[mauri]

Kuolema sinänsä ei pelota, mutta sen lopullisuus ahdistaa. Silti kynnys siihen on elämän kuvioiden kautta madaltunut. Sellaista se on.

 

[Taito-Ojanen]

Viestin lähetti varjo
vilpertti:
Kinsmen on wanhaa englantia jos oikein asian ymmärsin, nykymerkitys on eri kuin se missä se on annettu...Kun aikoinani asiaa katselin Oxford dictionarystä tjsp. niin siinä annettiin mainitsemani merkitys. Nykyään se taitaa ilmeisesti olla mainitsemasi "miespuolinen sukulainen".

Kyllä, kyllä, olet oikeassa. Olde Englishissähän sana oli "cyningas", joka vapaasti käännettynä tarkoittaa kinsman:ia. Vanhassa saksassa oli myös sana "kuningaz", joten ei liene vaikea arvata, mistä suomen sana "kuningas" on tullut. Näin ainakin muistelisin.

Itse aiheeseen taidan palata myöhemmin, jos aika sallii.

 

[rapster]

Nitpick alert + offtopic alert
.
.
.

Taito-Ojanen: olet tavallaan väärässä. Minulla on taloustoimittajaystävä, jolla on asiasta mittavat todisteet, joita en voi valitettavasti tässä kuitenkaan esittää... not. OED ja entry "kinsman":

" [c1052 O.E. Chron. (MS. C.) an. 1052 Hit wæs heom mæst eallon la at hi sceoldon f[e]ohtan wi heora aenes cynnes mannum.] c1200 Vices & Virtues 75 Ne ine breren..ne ine kenesmen, ne ine neihibures. c1200 ORMIN 7613 Cristess kinness menn ær brohhtenn Crist to kirrke. c1290 S. Eng. Leg. I. 456/3 His freond and is cunnes-men e gretteste maystres were. a1300 Cursor M. 6434 Ietro..was moyses kynnes-man [Gött. kinesman]. c1400 tr. Secreta Secret., Gov. Lordsh. 106 My kennysmen and ancestres yn e self lawe dwellyd. c1477 CAXTON Jason 50 That my kinnesmen and frendes be assembled. 1555 EDEN Decades 2 No..kynseman for kynseman..coulde do more. 1613 PURCHAS Pilgrimage (1614) 273 Hali, Mahomets nearest kinsman and sonne in lawe. 1768 STERNE Sent. Journ. (1778) II. 31 (Captive) Nor had the voice of friend or kinsman breathed through his lattice. 1855 MACAULAY Hist. Eng. xv. III. 605 It was no pleasant task to accuse the Queen's kinsman in the Queen's presence. 1865 KINGSLEY Herew. i, He is your mother's kinsman."

Eli Kinsmanissa yhdistyvät sanat kin+man = sukulainen (A man of one's own kin; a relative by blood (or, loosely, by marriage). Old English tunsi todella sanan "cyning", mutta kuten sana itsekin antaa olettaa, se muodostuu sanoista cyn (kin) + pääte -ing, joka tässä tarkoittaa jnkn joukkoon kuulumista tai tai sen piirteiden omaamista (kamala sana, mutten parempaa keksinyt. Eli kansasta tavallaan polveutui kuningaskin, vaikka jumalinen olento olikin... go figure? Sama suffiksimuotohan esiintyy esimerkiksi sanassa shilling. "Inki"-päätteisiä sanoja esiintyy monessa suomen kielenkin ilmauksessa (esim. maininki = main+ing).

Itse asiasta mahdollisesti myöhemmin, jahka ehtii ja jaksaa. Toivottavasti en häiriköinyt pahasti asiakeskustelua.
Terv. pahainen opiskelijanplanttu

 

[CMX]

Ennen, nuorempana, koin jonkin verran ahdistusta ja pelkoa kuolemaan liittyen. Nyt myöhemmin sitä on ikäänkuin sisäistänyt ja hyväksynyt ajatuksen siitä. Sille ei vain voi mitään.
Siispä on elettävä kovaa se mikä on elettävänä.