Itselläni oli elämässä joitakin vuosia sitten jakso, joka tuntui todella raskaalta. Mikään suurempi asia ei ollut pielessä, mutta pienet vastoinkäymiset tuntuivat kasautuvan niskaan jatkuvalla syötöllä. Yhtäkkiä sitä vaan huomasi, että olo on aika kokonaisvaltaisen paska ja mitään tietä tuosta fiiliksestä pois ei näkynyt. Aikani hakkasin päätäni seinään, mutta eihän se mitään auttanut. Ikävintä oli, että huomasin tilanteen vaikuttavan persoonaani. Olin paljon vittumaisempi ihminen kuin mitä sisimmiltäni olen (oikeasti en ole mikään enkeli, mutta kaukana ikävästä). Oma käytös otti kupoliin, mutta sille ei mitään mahtanut. Olin ikäänkuin noidankehässä, josta ei millään päässyt ulos.
Sitten eräänä päivänä yksi ystäväni kysyi yllättäen "hei mikä sua vaivaa, et sä ole oikeasti tuollainen?". Päätin siltä istumalta antaa palaa ja aloin puhua. Annoin tulla kaiken pahan olon ulos, ja tämä ystäväni kuunteli. En tiedä, paljonko aikaa meni, mutta aika monta Rushin levyä ehdittiin siinä samalla kuunnella. Ystäväni ei paljoa osannut neuvoa, mutta hän teki sen tärkeimmän, eli kuunteli. Huomasin, että tilanne ei ollut ollenkaan niin mahdoton kuin luulin, vaan olin itse uskotellut itselleni, että asiat ovat menneet päin helvettiä.
Minun tilanteeseeni auttoi siis se, että puhui hyvälle ja luotettavalle ystävälle. Jollekin toiselle saattaa auttaa itsekseen asioiden pohdiskelu, ja jollekin kolmannelle itsensä rääkkääminen urheilemalla. Mutta uskon, että kaikille on se keino saada ne umpisolmut aukeamaan. Vaatii ehkä rohkeutta, mutta kannattaa.