Kuinka sinusta tuli puolueesi kannattaja?

[Sanainen arkku]

Koti oli hyvin keskustalainen ja sillä mentiin hyvin pitkään. Myöhemmin oman ajattelun myötä olen edelleen keskustalainen mutta en keskustapuoluelainen. Minulle tärkeitä arvoja ovat pyrkimykset ylläpitää elämisen mahdollisuuksia Pohjois-Karjalassa, Keski-Pohjanmaalla, Päijät- ja Kanta-Hämeisssä jne. Näen sen myös Uudenmaan ja Pirkanmaan etuna, ettei ylikuumenneta heidän asuntomarkkinoita sekä ajeta julkisia palveluita yhä syvenevään työntekijäpulaan.
Näiltä osin olen punaniskakepulainen.

Näen ainoana todellisena sotilaallista turvallisuutta luovana mahdollisuutena täysjäsenyyden Natossa (tai ydinpommin, mutta se ei liene realismia). Tämä tehnee minusta kokoomuslaisen, samoin kuin ajatteluni verotuksesta.

Sen sijaan kuntien lakisääteiset palvelut, ml. oma työni, pitäisi järjestää kuntien omasta toimesta. Tässä suhteessa lienen demari. Toimintakulttuuria tosin tulisi suoraviivaistaa, enkä oikein usko että kunnat siihen ikinä tulevat pystymään. Aivan käsittämätöntä se puuhastelu ja vastuunsiirtely niissä on.

Ja kyllä minusta persukin löytyy. Niin yksityisautoilun kuin maahanmuutonkin osalta, joskin jonkinlaisena light versiona.

Summahan tästä on KD. Sitä en kuitenkaan useinkaan ole äänestänyt. Ainakin kahdet edelliset ek-vaalit ääni on mennyt Kokoomukselle vaalitaktisen laskelmoinnin tuloksena. Edellisissä kuntavaaleissa äänestin kyllä KD:ta, mutta nyt olen kunnassa vain läpikulkumatkalla niin äänestän läheisten toiveesta tiettyä kepun ehdokasta.

Äänestäminen on kyllä erittäin monimutkaista ja hankalaa. Mutta jos joskus tulen olemaan jonkin puolueen ehdokas, niin se puolue on KD.

 

[Krepo]

Miulla ei sinällään ole puluetta jota kannatan. Äänestämättä jätän ruotsalaiset, ei kiinnosta täällä itärajalla heidän asiansa. Kristillisiä en äänestä, koska olen kirkkoon kuulumaton pakana, ja ei jeesustelut voi vähempää kiinnostaa. Keskustaa en äänestä, koska olen kaupunkilainen, enkä volvolla ajeleva heinäkenkä.

Muuten avoin muille puolueille. Kuntavaaleissa äänestän täysin sillä perusteella, että kuka sopivimmista ehdokkaista oli Lappeenrannan jäähallin keskustaan sijoittamisen kannalla.

 

[Creed Bratton]

Mielenkiintoinen aihe.

Meillä kotona politiikasta ei hirveästi juteltu, mutta teini-ikäisenä alkoi selvitä, että esim kaikki isovanhemmat oli tiukasti demareita johtuen sisällissodasta ja kaiketi sille vanhemmalle polvelle nuo vasemmisto/oikeisto oli paljon periaatteellisempi asia.

Äänestysiän saavutettuani (2003) äänestin aluksi demareita, kun ei nuorella miehellä oikein ollut omaa ajattelua. Sitten opiskelijana kävin hetkellisen sekoiluvaiheen läpi vihreitä äänestäessä kunnes omat arvot ”kypsyivät” opiskelujen loppuvaiheessa ollessa siihen, että oikeistoliberaalit on oma poliittinen ”nurkkani”. Eli vuodesta 2009 lähtien olen Kokoomusta äänestänyt.

Tosin nykyinen meininki orpon johdolla on sen verran onnetonta, että en ole vielä päättänyt annanko Vantaalla ensi sunnuntaina ääneni Kokoomukselle vai LiikeNytille. Tällä hetkellä kallistun LiikeNytin kaveria kohden.

Edit. Jos Suomesta löytyisi Saksan Vihreitä vastaava kaupunkilaisten asiaa ajava oikeistoliberaalipuolue, niin täältä irtoaisi ääni, mutta nykyinen vihreät Suomessa on niin surullinen kopio vasemmistoliitosta ettei niitä voi äänestää.

 

[Sonny Burnett]

Politiitista kotia ei oikein ole löytynyt ja enää ei jaksa kiinnostaakaan.

Lapsuus meni kyläpahasessa, jossa suurin osa kavereista oli maatalojen poikia ja tyttöjä ja jutut liikkui traktoreissa, kylvöissä ja puinneissa.

Muiden frendien vanhemmat kävi kylän sahalla töissä joka oli tietysti vasemmistohenkistä ympäristöä ja näiden perheiden joukossa oli tuohon aikaan oikeaa puutetta hyvinvoinnista. Näiden poikien kotona ei joka paikassa ollut edes vesivessaa, saati autoa tai edes telkkaria.

Omat vanhemmat olivat likimain ainoita jotka olivat ns porvarillisissa ammateissa ja korkeammin koulutettuja. Mutsikin oli tuohon aikaan aktiivinen kokoomuspoliitikko maakuntatasolla.

Noilla taustoilla on osannut ehkä katsoa poliittista pelikenttää vähän ulkokehältä ja ilman suurempia intohimoja ja ymmärtänyt ettei politiikan tarvitsisi olla joko tai- meininkiä. Nykyinen valtakunnanpolitiikka on mennyt niin erilaiseksi että vähän hämillään tässä on.

 

[Sanainen arkku]

Politiitista kotia ei oikein ole löytynyt ja enää ei jaksa kiinnostaakaan.

Lapsuus meni kyläpahasessa, jossa suurin osa kavereista oli maatalojen poikia ja tyttöjä ja jutut liikkui traktoreissa, kylvöissä ja puinneissa.

Muiden frendien vanhemmat kävi kylän sahalla töissä joka oli tietysti vasemmistohenkistä ympäristöä ja näiden perheiden joukossa oli tuohon aikaan oikeaa puutetta hyvinvoinnista. Näiden poikien kotona ei joka paikassa ollut edes vesivessaa, saati autoa tai edes telkkaria.

Omat vanhemmat olivat likimain ainoita jotka olivat ns porvarillisissa ammateissa ja korkeammin koulutettuja. Mutsikin oli tuohon aikaan aktiivinen kokoomuspoliitikko maakuntatasolla.

Noilla taustoilla on osannut ehkä katsoa poliittista pelikenttää vähän ulkokehältä ja ilman suurempia intohimoja ja ymmärtänyt ettei politiikan tarvitsisi olla joko tai- meininkiä. Nykyinen valtakunnanpolitiikka on mennyt niin erilaiseksi että vähän hämillään tässä on.

Eipä asiat niin mustavalkoisia olekaan. Äänestämällä voi vaikuttaa siihenkin, mihin suuntaan se äänestetty puolue muovautuu hetkessä. Minä äänestin ek-vaaleissa Kokoomuksen nuivaa ehdokasta. Tampereella yritin löytää kepulaista, joka olisi näyttänyt edes vähän vihreää valoa Natolle. Yksi oli, mutta lopulta päädyin äänestämään Kokoomusta, koska ×/- yhden paikan vääntö oli ko. vaalipiirissä sen ja demareiden välillä.

 

[Andi]

Mielenkiintoinen aihe.

Meillä kotona politiikasta ei hirveästi juteltu, mutta teini-ikäisenä alkoi selvitä, että esim kaikki isovanhemmat oli tiukasti demareita johtuen sisällissodasta ja kaiketi sille vanhemmalle polvelle nuo vasemmisto/oikeisto oli paljon periaatteellisempi asia.

Äänestysiän saavutettuani (2003) äänestin aluksi demareita, kun ei nuorella miehellä oikein ollut omaa ajattelua. Sitten opiskelijana kävin hetkellisen sekoiluvaiheen läpi vihreitä äänestäessä kunnes omat arvot ”kypsyivät” opiskelujen loppuvaiheessa ollessa siihen, että oikeistoliberaalit on oma poliittinen ”nurkkani”. Eli vuodesta 2009 lähtien olen Kokoomusta äänestänyt.

Tosin nykyinen meininki orpon johdolla on sen verran onnetonta, että en ole vielä päättänyt annanko Vantaalla ensi sunnuntaina ääneni Kokoomukselle vai LiikeNytille. Tällä hetkellä kallistun LiikeNytin kaveria kohden.

Edit. Jos Suomesta löytyisi Saksan Vihreitä vastaava kaupunkilaisten asiaa ajava oikeistoliberaalipuolue, niin täältä irtoaisi ääni, mutta nykyinen vihreät Suomessa on niin surullinen kopio vasemmistoliitosta ettei niitä voi äänestää.

Vähän samanlainen tarina itselläkin. Demarius ja osin vasemmistolaisuus on perheessä ja suvussa taustalla ollut aina, ja on edelleen, joten ensimmäisissä vaaleissa suuntautui omia ääniä sinne luonnollisesti.

Sittemmin ”järki” on kasvanut, mutta puoluekanta ei ole nauliintunut tai intohimot politiikkaan ei ole oikein koskaan olleet kohollaan. On tullut äänesteltyä vihreitä, kepua, kokoomusta ja persuja ainakin. Lisäksi nukkuvissa on tullut vietettyä aikaa useammissakin vaaleissa.

Kunnallispolitiikka varsinkaan ei ole oikein koskaan houkutellut edes seuraamaan tarkemmin, vaikka pitäisi kyllä jo työnkin puolesta kiinnostaa. Samoin vaikeuksia on ollut löytää esim eurovaaleihin motivaatiota vaikka ovat ehkä ne tärkeimmät vaalit. Ei vaan usko suomalaisten vaikutusmahdollisuuksiin siellä isompien jaloissa, vaikka ketä valittaisiin.

Asemapaikkana tällä hetkellä myös Vantaa ja mikäli uurnille tällä viikolla tulee lähdettyä emännän seuraksi, niin eräs Liikenyttiläinen on tällä hetkellä ehkä vahvimmilla, koska ovat vähiten nykyisistä ehtineet ehkä ”ryvettyä”.

 

[Snakster]

Kotini on aina ollut poliittisesti aktiivinen ja jäsenkirja on löytynyt kummaltakin vanhemmalta. Itse en nuorena kuitenkaan mitenkään erityisen aktiivinen ollut muuten kuin tietysti olen aina ollut kiinnostunut ja seurannut politiikkaa ahkerasti. Olin pitkään jossain määrin liikkuva äänestäjä ja ainakin neljää eri puoluetta tuli äänestettyä vuosien vuoteen 2006 asti.

Aktivoituminen politiikkaan vähän pontevammin tapahtui tapaninpäivänä 2006, kun lankomiehen kanssa keskusteltiin kovassa pierussa työurista ja sen sellaisista. Hän ehkä itselleni vähän yllättäen sanoi, että minulla voisi olla annettavaa myös politiikkaan ja kannusti kovasti lähtemään mukaan ainakin paikallistasolla. Tuon keskustelun jälkeen taisi mennä viikko, kun liityin puolueeseen. Siinä välissä kävin klassiseen tapaan lukemassa useamman puolueen ohjelmia ja sieltä se oma sitten valikoitui, vaikka eihän sekään ihan täydellinen vaihtoehto ollut, jos sellainen edes on mahdollista. 2008 olin kunnallisvaaleissa mukana ja pääsin valtuustoon sisäänkin ja sen jälkeen sitten reilu 10 vuotta tuli oltua enemmän tai vähemmän aktiivisesti mukana ja kokemusta kertyi valtuuston lisäksi eri lautakunnista ja myös kaupunginhallituksesta. Kerran olin myös eduskuntavaaleissakin ehdokkaana varsin laihoin tuloksin.

Sitä mukaa kun duunit ovat muuttuneet vaativammiksi, on politiikka jäänyt vähemmälle, ja tällä hetkellä mitään luottamustoimia ei enää ole. Paljon on mukana ollessa tullut opittua ja kokemus politiikasta on tarjonnut paljon aineksia myös ammatilliseen kehittymiseen ja siinä mielessä voin suositella kaikille.

En ole edelleenkään samaa mieltä jokaisesta yksityiskohdasta oman puolueeni kanssa ja on asioita, joihin olen ollut kovastikin pettynyt. En ole kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi vaihtaa ja olen tainnut äänestääkin tätä puoluetta kaikissa vaaleissa tuon 2006 keskustelun jälkeen.

Kuplautumisesta voin sanoa vielä sen, että kun yksittäisellä ihmisellä harvoin voi olla perehtyneisyyttä ihan jokaiseen maailman asiaan, niin kyllähän tuo puolueeseen kuuluminen on aatteellisesti jonkunlainen itseään vahvistava kierre. Kun kuuntelet puoluekokouksissa ja kaikenlaisissa koulutuksissa ja kesäpäivillä karismaattisten ja hyvien puhujien näkemyksiä asioista, joista ei ole ennestään vahvaa mielipidettä, niin kyllähän siinä helposti puolueen virallinen kanta omassa ajattelussa vahvistuu. Sen takia sisäiset oppositiot ja terve kyseenalaistaminen on kaikissa liikkeissä erittäin tarpeellista.

Mikä oma puolueeni on, ei varmaan ole tämän keskustelun kannalta oleellista, vaikka kaipa sekin on näistä muista keskusteluista tullut esiin.

 

[Kauko Viisas]

Kun ei tullut lopultakaan minkään puolueen kannattaja eli olen poliittisesti koditon harhailija.

1960-70-luku:
Kotona ei politiikkaa puhuttu, vaalisalaisuus oli pyhä joten vanhempien polliittinen suuntaus on täysin arvailujen varassa. Isäni oli todennäköisesti oikeistolainen, äitini saattoi olla mitä vaan: molemmat kouluttamattomia sikäli kun sillä on merkitystä.

1970-luvulla teininä ja nuorena aikuisena yritin kaivaa tietoa niin paljon kuin mahdollista (ei ollut nettiä eikä somea eli itse piti luoda kuva maailmasta ja politiikasta). Ymmärsin varsin varhain, että kaikki tuo Neuvostoliitto- ja sosialismiretoriikka on täyttä tuubaa ja siitä olikin helppo valita silloinen puolensa: mitä vaan kunhan ei sosialismia. Tämä päätös on pitänyt.

Toisaalta oikeistokin, tai ainakin osa siitä oli samanlailla rähmällään Neuvostoliittoon, kuten esimerkiksi Tuksun ystäväksi profiloitunut Kokooomusnuorten silloin pj, joka ei poikennut kannanotoissaan mitenkään demareiden vasemmasta laidasta tai SKDL:sta (SKDL = kutakuinkin sama kuin Vasemmistoliitto).

Jo nuorena äänestäjänä oli vaikeuksia löytää se oikea poliittinen koti: Kokoomus, Keskusta, LKP (Liberaalinen kansanpuolue), SMP, vai uusin tulokas SPK, PKP, POP eli Suomen Perustuslaillinen Kansanpuolue, Perustuslaillinen Kansanpuolue, Perustuslaillinen oikeistopuolue. Lyhykäisyydessään olin Kekkosvastainen - ei suoraan Kekkosta vastaan, vaan sitä poliittista kultturia ja ilmapiiriä vastaan, missä on "oikeita" ja "vääriä" ajatuksia. Tämäkin päätös on pitänyt.

1980-luku hieman helpotti, ei vähiten siksi, että Kekkosen kuoltua poliittinen ilmapiiri vapautui. Tosin hänen haamunsa leijaili sangen vahvasti yhteiskunnassa, mikä ei voinut olla näkymättä edelleenkin politiikassa.

Vasta Neuvostoliiton hajoaminen todellisuudessa vapautti poliittista keskustelua ja toimia niin, että koin politiikan mielekkääksi seurata ylipäätään: tähän asti kaikkea oli leimannut Kekkosen ja Neuvostoliiton haamu.

1990-luku, sen alku ja lama olikin mielenkiintoista aikaa. Rajuja leikkauksia, pakkodevalvaatio sun muuta. Sen verran taloudesta luulen ymmärtäväni, että näin oli pakko tehdä vaikka Ay-liike huusi vastaan sen minkä ehti. Tämä lisäsi toisaalta ymmärtämättömyyttäni ay-liikettä (sosialistit) ja toisaalta kunnioitustani kovaakin talouspolitiikkaa kohtaan: mielestäni ensin mainittu ajoi vain omaa etuaan (työllisien) ja jälkimmäinen Suomen etua. Tämä tuki ajatustani oikeistolaisuudesta.

Edelleenkään minulla ei ole poliittista kotia, jossain oikealla se on, vaikka 1990-2000-luvuilla arvostin kovin joitakin demareiden toimia ja erityisesti yksilöitä ja myönnetään, että olen ollut lähellä äänestää vihreitäkin.

Viitaten 1970-1980-lukuihin, koen että olemme palanneet jollain lailla samoihin aikoihin retoriikan suhteen: jossain on selvästi tarkoitus vaikuttaa siihen mitä ja mistä saamme puhua. Tai paremminkin, mistä on ja mistä ei ole suotavaa puhua. En olisi uskonut tätä tapahtuvan sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi. Asia on toinen, mutta "oikein"- ja "väärin"ajattelu on taas muodissa.

Liberaalit kiinnostaa, mutta ovatko liian liberaaleja? Perussuomalaiset kiinnostaa, mutta ovatko "yhden tempun poneja"? Kokoomus kiinnostaa, mutta hajaannus? Keskusta kiinnostaa, mutta pettääkö aina?

Pitäisikö olla avoin ja kokeilunhaluinen ja äänestää Kristallipuoluetta?

 

[Analyzer]

Hyvä ketju.

Kotona lähinnä isä puhui politiikkaa ja oli Kokoomuksen äänestäjä aina (nykyhetkestä en ole varma). Kotikasvatuksessa korostettiin asennetta ”sama se mitä työtä tekee, kunhan tekee” mentaliteettia.

Porvarillinen tausta tuli siis kotoa(vaikkakin äiti on kenties äänestänyt demareita). Olen äänestänyt eri vaaleissa niin Keskustaa, Kokoomusta kuin Persuja. Äänestyspäätöksissäni vaihtelevat eri painotukset tai toisaalta saatan haluta palkita siitä, jos puolue menee vinkkelistäni oikeaan suuntaan. En näe mahdottomana, että voisin äänestää tulevaisuudessa myös demareita (Lipposlainen tyylisuunta) tai vihreitä (soininvaaralaisuuden paluu yhdistettynä perinteiseen luonnonsuojeluun). Molemmat puolueet menevät ikäväkseni täysin väärään suuntaan.

Koko maan pitäminen asumiskelpoisena on minulle tärkeää. Tähän kuuluu erityisesti kouluverkon puolustaminen. Arvostan suomalaista puhdasta ruokaa. Siksi Keskusta.

Suomen talouden haasteet ovat tulevaisuudessa niin kovat, että tulevaisuudessa vaaditaan rajuja toimia hyvinvointivaltion säilyttämiseksi. Tässä luotan eniten Kokoomukseen. Vaikeitakin ratkaisuja uskalletaan tehdä, vasemmisto ei niihin pysty.

Nähdäkseni meillä ei ole varaa maahanmuuton aiheuttamiin kustannuksiin sekä nykymuotoiseen kehitysapuun. Kannatan ajatusta, että kansalainen saisi itse valita haluaako osallistua kehitysavun maksamiseen esim veroilmoituksella kohdan ruksimalla. Aivan kuten kirkollisvero kerätään. Tätä aihetta pitää parhaiten esillä persut.

Luonnon monimuotoisuuden varjeleminen on minulle tärkeää. Kansallinen ilmastopolitiikka sen sijaan ei. Nähdäkseni nykyinen päästöjen laskeva trendi on riittävä tämän kokoiselle maalle ja ainoastaan Eu-tason ja globaalintason ilmastotoimissa pitäisi olla mukana. Eli vaikka en kannata kansallista kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa niin kannatan sitä, että Eu-tasolla ajetaan aktiivisesti hiilitulleja. Tässä puolueeni voisi olla Vihreät, jos painopisteet olisivat erilaiset. Nyt luonnonsuojelu unohtuu ja keskiössä on kansallinen ilmastopolitiikka. Eduskuntaryhmä on sanoisinko aika karmiva. En ole valmis äänestämään vielä vihreitä

Julkisista palveluista haluaisin laittaa nykyistä enemmän rahaa terveydenhuoltoon, mielenterveyspalveluihin sekä vanhuspalveluihin. Demarit ajavat näitä teemoja parhaiten, mutta heitä ei kiinnosta valtiontalous. Nämä ovat aina vaan ”arvovalintoja, joista ei tingitä”. Joskus se seinä tulee vastaan tällä menolla. Ja se on sitten karua leikkiä se. Demareiden äänestäminen on kaukana, mutta mahdollisuuksien rajoissa. Toisaalta Marin siirtyessä Brysseliin todennäköisin seuraaja on Ay-siiven Lindtman(Heinäluoma), joten hyvin ohuelta näyttää Lipposlaisuuden paluu. Seuraan kuitenkin mitä puolueessa tapahtuu Marinin syrjään astumisen jälkeen. Demareissa on paljon hyvääkin porukkaa.

 

[Laitela]

Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi. Vanhemmat molemmat korkeasti koulutettuja, tosin äiti lukemalla ja isä enemmän tekemällä. Malleina kaksi aika erilaista lähestymistapaa: Isälle vaalisalaisuus on pyhä, mitä en kyllä oikein ymmärrä, eikä oikein jyrkkiä mielipiteitä mistään. Äiti taas ei koskaan ole muita kuin Kokoomusta äänestänyt, eikä sitä mitenkään peittele. Harmittelee vain, miten se Kokoomus on lopulta samaa pettävää paskaa kuin kaikki muutkin, mutta on kuitenkin Kokoomus, mihin ei "kommarit, eikä ituhipit" mahdu. Meillä on aina "kommari" ollut aika pitkälle venyvä käsite. Muunmuassa Sannan johtama SDP on täynnä "kommareita", Sanna etunenässä. Jaan tämän näkemyksen täysin, vaikka se ei ihan 100% faktaa olekaan, mutta yksi syy lisää vihata Sannaa ja ylipäänsä SDP:tä minullekin. Sanna vaihtuu, SDP ei. Jotta ei mene pelkäksi Sannan nyppimiseksi, niin koskaan ei olla SDP:stä pidetty. Lipponen oli sentään siedettävä, mutta voisi hänkin olla nyt eläkepäivillä ihan hiljakseen.

Olenkin käytännössä ollut aina äidin kanssa samoilla linjoilla poliittisissa kysymyksissä. Välillä lievästi potuttaa liiallinen mutuilu, mutta toisaalta harrastan sitä itsekin tiettyyn pisteeseen asti, joten so what. Äidillä ollut myös varsin suuri vaikutus siihen, että en todennäköisesti äänestä naista, edes Kokoomuslaista, kuin pakon edessä. "Akoista ei oo tekemään kovia päätöksiä, miesten putkiaivot soveltuu politiikkaan paremmin kuin naisten tippaleipäaivot." Asiaa lähestyessä tältä kantilta nykyhallituksen touhut mielestäni tukee näkemystäni. Voisin kuvitella, ettei sukupuolella olisi juuri merkitystä päätöstä tehdessä ilman suotuisaa ohjausta.

Ilman minkäänlaista vaikutustakin olisin varmasti päätynyt äänestämään joko Kokoomusta tai Perussuomalaisia, omaan sen verran ideologisesti oikeistolaisen ajattelutavan. Varaan mahdollisuuden itselleni äänestää Persuja, mikäli puolue siistiytyisi hieman ja lähestyisi asioita enemmän faktapohjalta. Sopiva määrä kiihotusta mielestäni sopii politiikkaan, mutta edes etäinen faktapohja olisi löydyttävä. Toki Kokoomuksesta löytyy vielä aika mukavasti oikeistokonservatiivista ajattelua, mutta saattaa jossain välissä ajautua enemmän Vihreiden suuntaan, enemmän liberaaliuutta, vähemmän oikeistolaisuutta.

Mitä nyt tässä pohdiskelen, olen melkeinpä aina heittänyt isän opetuksilla vesilintua ja omaksunut äidin tavat lähestyä asioita. Isä tuli duunariperheestä, tosin taustasta huolimatta taisivat äänestää yllätyksekseni Kokoomusta. Silti lievästi paheksun tätä taustaa, alitajuisesti. Äidin puolella taas isoäiti olisi ollut "isomman rahan" tytär, mutta kun omistukset sattuivat olemaan Viipurissa, niin eipä paljoa jäänyt perintöä sieltä (köhköh kiitti vaan itänaapurit, yksi syy sille, että henkilövalinnassa minulle merkitsee henkilön Venäjä-vastaisuus), Kokoomusmateriaalia kuitenkin. Isoisästä taas tuli korkeasti koulutettu akateemikko, taisi nuoruusvuosina ennen sotaa kannattaa ihan IKL:ää, sen jälkeen sitten Kokoomusta.

Joten eipä tuolta pohjalta kai ihan hirveästi jää muita äänestettäviä kuin Kokoomusta.

 

[Hokileidi]

Pidän itseäni ei-poliittisena ihmisenä, vaikka käynkin aina täyttämässä kansalaisvelvollisuuuden äänestämällä vaaleissa. En ole milloinkaan pitänyt erityisemmin maailman parantamisesta. Erityisesti olen vierastanut maailman parantamista joissakin kaljakuppiloissa tai vastaavissa puhumalla ja puhumalla ja puhumalla. Mieluummin yritän parantaa maailmaa pienillä teoilla ja yrittämällä kehittyä ihmiseksi.

Poliittisissa ihmisissä minua kiinnostavat erityisesti ihmiset, jotka hakeutuvat äärilaitoihin. Olisi mielenkiintoista, jos joku tällaisista ihmisistä kertoisi, miten on päätynyt ääriajatteluun ja millä perusteilla ”uskaltaa” olla varma oikeassa olostaan. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea äärilaidasta toiseen siirtyneistä ihmisistä. Onko esim. henkilökohtaisessa elämässä tai ympäröivässä maailmassa tapahtunut jotakin, joka on saanut mielen muuttumaan 180 astetta? Mikä saa ottamaan äärimmäisiä kantoja? Muu kuin (teini)ikä?

 

[Eddie]

Isoin ongelma on, että lähes kaikilla puolueilla on jotain hyvää, mutta kollektiivisesti ei löydy sellaista puoluetta, josta pitäisin. Niinpä olen äänestänyt henkilöä tai sitä puoluetta, joka on ollut lähimpänä sen hetkistä olotilaa. Olen äänestänyt neljää eri puoluetta eduskuntavaaleissa. Nyttemmin on selkiintynyt lähinnä se, ketä en missään nimessä enään äänestä/äänestäisi.

Kunnallisvaaleissa olen äänestänyt oman asuinympäristöni aktiivia jokaikinen kerta. Tämän puoluetta en ole eduskuntavaaleissa äänestänyt.

 

[Snakster]

Poliittisissa ihmisissä minua kiinnostavat erityisesti ihmiset, jotka hakeutuvat äärilaitoihin. Olisi mielenkiintoista, jos joku tällaisista ihmisistä kertoisi, miten on päätynyt ääriajatteluun ja millä perusteilla ”uskaltaa” olla varma oikeassa olostaan. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea äärilaidasta toiseen siirtyneistä ihmisistä. Onko esim. henkilökohtaisessa elämässä tai ympäröivässä maailmassa tapahtunut jotakin, joka on saanut mielen muuttumaan 180 astetta? Mikä saa ottamaan äärimmäisiä kantoja? Muu kuin (teini)ikä?

Mitkäköhän tässä keskustelussa lasketaan äärilaitoihin? En ole ihan varma, onko yksikään Suomessa parlamentarismin keinoin vaikuttavista puolueista varsinainen äärilikke, vaikka toki mukana on porukkaa, joka vaikuttaa puoluepolitiikan lisäksi myös erilaisissa äärilliikkeissä.

 

[Byvajet]

Mitkäköhän tässä keskustelussa lasketaan äärilaitoihin?

Minusta äärilaitoja ovat totuuden kieltäjät, joille tunne on tietoa tärkeämpää. Esimerkiksi litteän maan kannattajat, vaikka mikään tieto ei lättänään viittaa. Tai nykyiseen kulutuskulttuuriin ja markkinatalouteen uskovat, vaikka tieteen tekijät varoittavat tuhosta.

 

[Walrus21]

Pidän itseäni ei-poliittisena ihmisenä, vaikka käynkin aina täyttämässä kansalaisvelvollisuuuden äänestämällä vaaleissa. En ole milloinkaan pitänyt erityisemmin maailman parantamisesta. Erityisesti olen vierastanut maailman parantamista joissakin kaljakuppiloissa tai vastaavissa puhumalla ja puhumalla ja puhumalla. Mieluummin yritän parantaa maailmaa pienillä teoilla ja yrittämällä kehittyä ihmiseksi.

Suurin osa ihmisistä menee tähän kategoriaan, mikä on ymmärrettävää, sillä yksilön kannalta politiikassa ei ole hirveästi saavutettavaa. On henkisesti helpompaa olla ottamatta isommin kantaa, jolloin asettuu "systeemin tueksi". Yleensä yhteisö myös painostaa jonkinlaiseen sovinnaisuuteen, johon kuuluu hyväksyttävät mielipiteet ja kunnollisuus.

Ihmisillä, joilla menee hyvin, on hyvin vähän intressejä pullikoida järjestelmää vastaan. Sen takia mielipiteet asettuvat yleensä status quo'n tueksi, vaikka tätä ei ehkä avoimesti myönnetä.

Poliittisissa ihmisissä minua kiinnostavat erityisesti ihmiset, jotka hakeutuvat äärilaitoihin. Olisi mielenkiintoista, jos joku tällaisista ihmisistä kertoisi, miten on päätynyt ääriajatteluun ja millä perusteilla ”uskaltaa” olla varma oikeassa olostaan. Erityisen mielenkiintoista olisi lukea äärilaidasta toiseen siirtyneistä ihmisistä. Onko esim. henkilökohtaisessa elämässä tai ympäröivässä maailmassa tapahtunut jotakin, joka on saanut mielen muuttumaan 180 astetta? Mikä saa ottamaan äärimmäisiä kantoja? Muu kuin (teini)ikä?

Voin yrittää kuvailla, vaikken äärilaitoja (omasta mielestä) olekaan edustanut.

Etenkin nuoruudessa, kun mielipiteitä ei ole vielä lukittu paikoilleen, on taipumus erottautua ja hakea omaa identiteettiä. Silloin vanhat puolueet voivat vaikuttaa tylsiltä keskiluokan intressipuolueilta (mitä ne siis pitkälti ovatkin). On paljon jännittävämpää lähteä mukaan liikkeeseen, joka ajaa muutosta ja katsoo tulevaisuuteen.

Politiikasta voi helposti tulla iso osa identiteettiä, joka luo merkityksellisyyttä arkeen. Tällöin siitä "aatteen palosta" tulee vähän kuin urheilujoukkueen fanitukseen vertautuva projekti, jossa luodaan ryhmähenkeä asettamalla vastakkain me ja muut. Erottautumisesta tulee olennainen osa toimintaa.

Uskoisin, että ääriliikkeisiin päädytään pääasiassa silloin, kun elämässä ei ole tasapainottavia tekijöitä (työ, perhe tms.) Eli kun on aikaa ja tarve löytää itselle merkittäviä sisältöjä elämään.

Toisaalta "ääriliike" on myös aika latautunut sana, jolla pyritään myrkyttämään itselle vieraat aatteet. Se, että kulkee vastavirtaan, ei automaattisesti tarkoita, että olisi jotenkin väärässä tai kykenemätön loogiseen ajatteluun. Enemmistön edustajat sortuvat usein siihen, että kaikki olemassa olevat järjestelmät (markkinatalous, tehotuotanto, parlamentarismi, kansallisvaltio jne.) otetaan annettuina. Tällöin on tietysti loogista tuomita kyseenalaistajat sekä ravistelijat "ääriajattelijoiksi".

Sitten ketjun suureen kysymykseen. Minulla ei kai ole koskaan ollut selkeää puoluetta, vaan olen aina joutunut tekemään kompromisseja äänestyspäätöksen suhteen. Iän ja tietämyksen karttuessa mielipiteistä on karissut ehdottomuutta, ja tilalle on tullut enemmän sellaista "yhtäältä - toisaalta"-pyörittelyä.

Meidän taloudesta on välillä lähtenyt ääni sekä kokoomukselle että vasemmistoliitolle. En pidä kumpaakaan toistaan parempana valintana. Totta kai minulla on oma arvomaailma ja mielipiteet, mutta sellainen "minä olen oikeassa ja kaikki muut väärässä"-ajattelu on hiljalleen karissut. Tämän myötä olen alkanut kunnioittamaan ihmisiä, jotka osaavat olla perustellusti eri mieltä.

 

[Evil]

Eihän nykyisin kukaan kannata puoluetta. Vai kannattaako? No, ehkä puolueen jäsen. Puolueiden aika on mielestäni ohi, eri asioita varten voisi muodostaa ihmisten yhteenliittymiä aina tapauskohtaisesti. Puoluekurihan on vienyt enemmän hyviä ideoita tästä maailmasta kuin Jimi Hendrixin kuolema. Parasta Suomen poliittiselle kulttuurille olisi puolueiden lakkauttaminen, mutta kuka tästä päättää? No puolueet, joille valtio maksaa miljoonasotalla puoluetukia joka vuosi. Eli ei tule tapahtumaan.

 

[Petros]

Eihän nykyisin kukaan kannata puoluetta. Vai kannattaako? No, ehkä puolueen jäsen. Puolueiden aika on mielestäni ohi, eri asioita varten voisi muodostaa ihmisten yhteenliittymiä aina tapauskohtaisesti. Puoluekurihan on vienyt enemmän hyviä ideoita tästä maailmasta kuin Jimi Hendrixin kuolema. Parasta Suomen poliittiselle kulttuurille olisi puolueiden lakkauttaminen, mutta kuka tästä päättää? No puolueet, joille valtio maksaa miljoonasotalla puoluetukia joka vuosi. Eli ei tule tapahtumaan.

Totta töriset, himmeli on kasassa ja hillotolpat.

Kaikki turhakkeet ja jokainen puolue täyttä skeidaa. Varsinkin lahtareiden osasto, niille raketit perseeseen ja ampua v*****un. Perässä kaikki fukin Hurrit, hyi saatana.

 

[Sanainen arkku]

Mitkäköhän tässä keskustelussa lasketaan äärilaitoihin? En ole ihan varma, onko yksikään Suomessa parlamentarismin keinoin vaikuttavista puolueista varsinainen äärilikke, vaikka toki mukana on porukkaa, joka vaikuttaa puoluepolitiikan lisäksi myös erilaisissa äärilliikkeissä.

Ovathan ne, jos katsotaan vastakkaisesta suunnasta.
Mietipä, mitä tapahtuisi jos puolue X tai sen läheisimmät liittolaiset saisivat yli 50% eduskunnasta?

 

[KooMT]

Liikkuva äänestäjä olen. Ja äänestän monesti ihan erilailla kuntavaaleissa kuin eduskuntavaaleissa. Omassa kunnassa kun keskustalla ollut melkein monopoli ja siellä on tullut äänestettyä vasempaa laitaa.

Mutta sitten taas eduskuntavaaleissa on aikaa kun olen vasenta laitaa äänestänyt. Itse olen raideliikenteen ystävä niin ei nappaa SDP:n kannat jossa pyritään aina suosimaan pelkkää VR:ää. Tai kun olen enemmän freelancer niin eipä nuo AY-jututkaan innosta. Olenko nyt sitten oikeistolaisempi, en ja sitten eduskuntavaaleissa ääni saattaakin mennä keskustalle kun hakee sitä vasen-oikea akselilta sitä keskimmäistä vaihtoehtoa. Noh on sitä tuttuja persuissakin ja mieluusti heidän kanssaan haluan keskustella muusta kuin maahanmuutosta tai heidän muista vakioteemoista.

 

[Snakster]

Ovathan ne, jos katsotaan vastakkaisesta suunnasta.
Mietipä, mitä tapahtuisi jos puolue X tai sen läheisimmät liittolaiset saisivat yli 50% eduskunnasta?

No kerropa mitä?

 

[Sanainen arkku]

No kerropa mitä?

Se riippuu varmaan kovasti puolueesta.
Jos Kepu, niin saattaisi alkaa vimmattu alueellistaminen.
Jos SDP+vas, niin en edes uskalla ajatella.

Mitä yritän sanoa, on, että jokainen puolue on tavallaan ääriliike ja nykyinen tilanne suojelee meitä.

 

[magnum37]

Omalta kohdaltani epävarmuus poliittisesta identiteetistäni on jatkunut läpi koko elämäni kun en tunne mitään aatetta, puoluetta tahi järjestöä omakseni. Ihmisoikeuksien puolella on helppo olla mutta siinäkin tuntuu järkevillä ihmisillä monesti menevän etuudet ristiin.

Ollaanko me sellaisia, että otetaan tuo hyvä tuolta ja toinen täältä aina tilanteen mukaan?

T: ahistunut

Samoin. Poliittinen orpopoika mä varmaan olen. Onhan tämä poliittinen arvomaailmani vähän sellaista rusinat pullasta -meininkiä, loikkimista aatelaitojen välimaastossa, hieman riippuen mistä asiasta kulloinkin on kysymys. Eli olenkai tylsän maltillisesti loppupeleissä jossain keskellä, vaikka kotimaan poliittisessa kentässä Keskustaa en sitäkään aatteelliseksi kodikseni tunnista. Nuorempana olin minäkin jonkin verran radikaalimpi, mutta nyt hyvää vauhtia ukkoontuvana koen olevani jonkinsortin liberaalikonservatiivi, jota ehkä eniten juuri ärsyttääkin nykyajalle tyypillinen kansan jakaantuminen ääripäihin. Käytännössä varmasti iso osa meistä on lopulta maltillisia, mutta mediaympäristö korostaa niitä jakolinjoja, joiden mukaan on kyllä itse vaikea samaistua. Minusta on aina tuntunut sille, että Suomessa on ollut vallalla pikemminkin "ykspuoluejärjestelmä", koska konsensusperiaateella on suomalaisessa politiikassa niin pitkät ja vahvat perinteet. Ehkä nykyään kriisiytyvässä maailmassa tämä on vähän muuttunut, mutta ei mulla silti varsinaista suosikkipuoluetta ole.

Pähkinänkuoressa kannatan perinteistä pohjoismaista hyvinvointivaltiota, missä on oltava oikeus rikastua, mutta missä myös heikoimmista on pidettävä huolta. Ääriaatteille ei ole sijaa, ei oikealta eikä vasemmalta.

Olen työläis- ja yrittäjäperheen lapsi. 92-vuotias isoisäni on aina ollut kivenkova kokoomuslainen, jonka mielestä jokaisen hyvinvointi riippyy täysin hänestä itsestään. Vastaavasti hänen vanhempi siskonsa on pitkänlinjan demarivaikuttaja paikallispolitiikassa ja järjestötoiminnassa. Onneksi tuollainen poliittinen ideologia ei ilmeisesti suoraan periydy kenellekään, kuten uskonto, kulttuuri jne.

Jos nyt jotain pitää todeta, niin liikkuvana äänestäjänä SDP:n, Kokoomuksen ja RKP:n välillä valinta käy.

 

[Byvajet]

Näissäkään vaaleissa en äänestänyt. Ainoa ideologia, joka minuun todella vetoaa, on kulutuskulttuuriin perustuvan yhteiskunnan alasajo, paluu niukkuuteen ja köyhyyteen ja uudelta pohjalta rakentaminen kohti yhteiskuntaa, jossa ympäristö ja ilmasto voidaan suojella, kun kaikille maapallon ihmisille tarjotaan sama kulutustaso.

Tällä hetkellä näen kaikki puolueet ympäristötuhon puolueina, joten ei tee mieli äänestää.

 

[Eddie]

Eipä ole omaa puoluetta. Eduskuntavaaleissa olen äänestänyt neljää eri puoluetta. Ongelma on, että yksikään puolue ei tunnu omalta. Kuntavaaleissa äänestän aina samaa puoluetta, mutta tätä puoluetta en ole koskaan äänestänyt eduskuntavaaleissa, enkä tule äänestämään. Se kuitenkin paikallistasolla ajaa parhaiten sen alueen etuja, jossa asustelen.

 

[Snakster]

Se riippuu varmaan kovasti puolueesta.
Jos Kepu, niin saattaisi alkaa vimmattu alueellistaminen.
Jos SDP+vas, niin en edes uskalla ajatella.

Mitä yritän sanoa, on, että jokainen puolue on tavallaan ääriliike ja nykyinen tilanne suojelee meitä.

Jos nyt nostetaan vaikka tuo kepu esimerkiksi, niin enemmän tuo minusta kuitenkin tuntuu ihan vaan paskalta politiikalta kuin miltään varsinaiselta ääriajattelulta. Voihan se toki olla, että keinovalikoima olisi mallia äärimmäinen, jos mitään pidäkkeitä ei olisi. Vaikea kyllä silti kuvitella, että kaupungistumisen kannattajia kuopan reunalle vietäisiin, vaan voihan se olla...