Luin Jussi Konttisen kirjoittaman kirjan Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa.
Vaikka kirjan nimi viittaa kokemuksellisuuteen, kysymyksessä on enemmän tietokirja, jota on väritetty kokemuksilla.
Tätä parempaa kirjaa tuskin on Siperiasta suomeksi kirjoitettu. Taustatyötä on tehty paljon sekä lukemalla että kokemalla, teksti on soljuvaa, helppolukuista ja vetävää. Kirjoittaja ei sorru kirjoittamaan paasaavasti itsestään tai valitsemaan puoltaan, vaan kirjoittaa havainnoistaan ja tiedoistaan liikoja maalailematta. Käsitellyiksi tulevat lukuisat aiheet, joista minua kiinnostivat eniten alkuperäiskansat ja niiden nykyinen elämä.
Ehkä mielenkiintoisin väite kirjassa on se, että Siperia tulisi toimeen ilman Venäjää, mutta Venäjä ei tule toimeen ilman Siperiaa. Venäjä on riippuvainen tuosta äärimmäisten olosuhteiden raaka-ainevarastostaan.
Suosittelen lämpimästi. Oivaa kesälukemista, joka on samaan aikaan kevyttä ja avartavaa.
Kirjan loppupuolella Konttinen kuvaa Venäjän raaka-aineiden hankintaa. Vaikka Venäjä on Venäjä, jossa käytetyt menetelmät ovat mahdollisesti hyvinkin kaukana länsimaiden vastuullisemmasta tuotantotavasta, niin mittasuhteet kuitenkin paljastuvat. Määrä, jonka pelkästään Venäjä raiskaa ympäristöä maailman tarpeen tyydyttämiseksi, on mittayksiköiksi muutettuna vaikea käsittää.
Kun nykyinen talousjärjestelmämme perustuu siihen, että koko ajan on tuotettava lisää yhä useammille ihmisille, tulee itkuinen olo. Ihmiskunnan globaaliksi uususkonnoksi näyttää muodostuneen pyrkimys myydä ja keksiä myytävää. Kritiikki ylikulutuksesta ja muista kuin taloudellisista arvoista kaikuu kuuroille korville, koska ihmisiä kiinnostaa maksimoida hyvinvointinsa oman elämänsä mitassa sen sijaan että ihmiskunta keskittyisi etsimään pysyviä ja kestäviä ratkaisuja, joiden varassa voitaisiin elää vuosituhansia.
Sanalla sanoen nykyinen oikeistolainen talousajattelu on sivistymättömyyttä ja umpijunttiutta, omaan napaan tuijottamista, jossa pitkän aikavälin yhteinen etu hylätään oman edun maksimoimiseksi.
Eikä auta, vaikka raaka-aineiden tuotanto pystyttäisiin toteuttamaan muualla merkittävästi puhtaammin kuin Venäjällä. Ympäristö paskaantuu silti. Suomessakin parhaillaan ainutlaatuisen Saimaan alueella on kaivoshankkeita, jotka uhkaavat tuhota globaalisti ainutlaatuisen vesistön, sellaisen, jonka veroista ei ole välttämättä missään maailmassa.
Maa raiskataan, vesistöt pilataan ja kun voitot on kerätty, tuhottu ympäristö jätetään jälkeen ja lähdetään etsimään uusia tuhottavia kohteita.
Tällaista on nykytalous, jolle edes valistuneessa Suomessa yksikään puolue ei pistä vastaan. Vihreätkin on tukevasti tuhoavan markkinatalouden puolesta. Se haaveilee kestävistä ratkaisuista markkinatalouden sisällä, mutta se ei ole pystynyt esittämään faktuaalista mallia, miten tavoite globaalissa maailmassa toteutetaan.
En halveksi mitään puoluetta yhtä paljon kuin vihreitä, koska mikään ei ole tuhoisampaa ympäristölle kuin näennäisratkaisujen esittäminen todellisina. Ne mahdollistavat tuhon jatkamisen, koska niiden avulla voidaan kiertää kritiikki, joka pitäisi kohdistaa järjestelmän perustaa kohtaan.
Vihreät haluavat rangaista öljylämmittäjiä, vaikka öljylämmitys on hyvin nopeasti itsestään poistuva ongelma. Uusiin taloihin järjestelmiä ei enää asenneta. Sen sijaan se ei puutu globaaliin lentoliikenteeseen, jolle povataan erittäin voimakasta kasvua ja joka ei ole edes tavanomaisen verotuksen piirissä. Enkä tarkoita lentoliikenteeseen puuttumisella sitä, että lennoille lätkäistään muutaman kympin omatuntovero, vaan sitä, että lentämisestä tehdään keskiluokalle erittäin kallista, jotta sen määrä saadaan kääntymään laskuun.
Nelihenkisen perheen kaukomatkan öljynkulutuksella ajaa autolla ties kuinka kauan. Ja talokin sillä lämpiää hyvän tovin.
Nykyinen punavihreä ympäristönsuojelu on silkkaa identiteettihömpötystä, jonka tarkoitus on tunnustaa synnit, minkä jälkeen voi jatkaa synnissä elämistä, koska ainahan ne luterilaisesti saa uudestaan anteeksi.