Aivan kuin iso osa kansasta olisi jossain henkisen katatonian vallassa, missä on aivan sama onko päivittäisiä tartuntoja 150, vai 1500. 50, vai 500. Kukaan ei pysty määrittelemään niitä olosuhteita, milloin tämä myyttinen normaali olisi taas ajankohtaista ja siihen asti, pitää jatkaa rajoitusten tiellä, koska muuten emme pääse purkamaan rajoituksia.
Näinhän se on. Fakta kuitenkin on se, että jotenkin meidän on opittava elämään tämän viruksen kanssa. Rajoittamista ei voida jatkaa loputtomiin, koska mitä pidempään tämä jatkuu, niin sitä enemmän siinä toisessa punnuksessa rupeavat painamaan nämä taloudelliset kysymykset, ihmisten työttömyys, koko kansakunnan henkinen hyvinvointi etc. Tämä rajoittaminen käy yhteiskunnalle aivan valtavan kalliiksi, ja velalla tätä ei voi pyörittää enää kauaa.
Virus ei ole täältä enää kokonaan lähtemässä pois, ja nyt voidaan jo sanoa, että syksyllä on luultavasti tulossa jonkinlaista uutta aaltoa maahan uusien varianttien myötä, joihin eivät rokotteet tehoa niin tehokkaasti. Kukaan ei sitä voi tietenkään vielä varmaksi sanoa, että millainen syksystä tulee. Mutta selvää on kuitenkin se, että ei me vaan voida enää vetää yhteiskuntaa säppiin ja ottaa valtavasti lisää velkaa, kuin aivan äärimmäisessä hädässä.
Onneksi en ole tekemässä päätöksiä siitä, että missä se äärimmäinen hätä sitten menee. Selvää on kuitenkin se, että Suomi ei missään äärimmäisessä hädässä ole terveysnäkökulmasta katsoen ollut kertaakaan viimeisen reilun vuoden aikana.
Huolestuttavinta on ehkä se, että ainakin somen perusteella meillä on paljon ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan, että joka ikinen koronavirustartunta on liikaa. Jos heidän ajatteluaan lähdettäisiin seuraamaan, niin näkisiköhän meistä kukaan elämänsä aikana enää sellaista päivää, että olisimme päässeet kokonaan rajoituksista eroon? Virus on tullut tänne jäädäkseen, ja näitä muita elämän realiteetteja ei voida enää sivuuttaa.