Kokemuksiamme maa- ja metsätaloustöistä

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tästä olen samaa mieltä. Kaikki aikuisiällä tekemäni työt ovat olleet sekä tehtävänkuvaltaan että palkkaukseltaan todella miellyttäviä, kun verrokkina on eläimen ulosteessa tarpominen ja sen mättäminen kärryyn tai vaikkapa lehmän sarven nupotus vaijerilla leikkaamalla niin että veri lentää. Esimerkiksi joku kaupan kassan homma oli tuollaisen jälkeen ihan naurettavan helppoa rahaa puhumattakaan nykyisistä tietokoneennäpyttelyhommista.

Vähän riippuen tuotantosuunnista, osa maatilan töistä voi olla ihan konkreettisestikin paskamaisia. Tietysti nekin on tehtävä, jos leikkiin on lähtenyt. Siksi päätin jo hyvin varhaisessa lapsuudessa, että maahommista en tule ikinä leipääni tienaamaan. Päätös on pitänyt, vaikka yhden tutkinnon olen hankkinut peräti maatalous-metsätieteellisestä tiedekunnastakin. Mutta nuo mainitsemasi tapaiset vähän ikävämmät työt olivat siinä mielessä tärkeitä kokemuksia, että niitä tekemällä ja muistelemalla opiskelumotivaatiota ei tarvinnut juuri erikseen ruokkia!

Oma isäukkoni, nyt jo vainaa, oli henkeen ja vereen lihasvoimaan ja hienvuodatukseen luottava pienviljelijä. Tästä johtuen tilalle hankittiin työntekoa helpottavia teknisiä innovaatioita enemmän tai vähemmän viiveellä. Tämä johtui toki myös siitä, että ukko halusi tulla toimeen kohtuullisen pienellä lainarahalla. Kun pienellä tilalla tulotkaan eivät olleet niin valtaisia, niin tulorahoituspainotteisesti ei voinut kovin kummoisesti investoida. Jälkikäteen on helppo sanoa, että hänen olisi ollut järkevää ottaa reilusti enemmän velkarahaa 60- ja 70-luvuilla, kun inflaatio teki velkavivun käytöstä lopulta hyvinkin kannattavaa. Mutta turhanpäiväistä jälkiviisastelua tämä. Lopputulos oli kuitenkin se, että tilalla väännettiin heinää seipäille ja seipäiltä irtoheinänä katon alle vielä silloinkin, kun useimmilla lähiseudun pikkutiloilla käytettiin paalikonetta. Kyllä isäukkokin päätti lopulta hankkia paalikoneen, jotakin 70-luvun loppua se taisi olla. Koulua taisin juuri aloitella tuolloin, joten jonkinlaisia muistikuvia minulle on jäänyt irtoheinän kanssa touhuamisesta.

 

[Hakametsän Järkkäri]

Kahden metsänomistajan ja -tutkijan jälkeläisenä ovat mettätyöt tulleet tutuiksi jo lapsena, kun isän ja vaarin moottorisahalla karsimien tukkipuiden roippeita pääsi keräilemään. Palkaksi tietty sai kaakaota termarista ja avotulella paistettua makkaraa pikkupakkasessa. Muistikuvat ovat kyllä jokseenkin hataria, mutta sen muistan ikuisesti kun vaarivainaa teki klassikkojäynän jännittämällä oksaa ja sen jälkeen läväyttämällä sen takana talsivan pojanpoikansa lärviin :D Sen muistan myös kun isä sohelsi huolimattomuuttaan sahalla 15cm pitkän haavan sääreensä, tikkejä tuli reippahasti. Onneksi ei mennyt luuhun vaan pohjelihakseen.

Vähän vanhemmalla iällä sitten ropsi- ja rankamettällä aina mukana, välillä sahan kanssa mutta useimmiten pinoamassa. Mukavaa isä-poika hommaa parin keppanan siivittämänä. Alaikäisenä lähipalstalle mennessä asiaan kuului myös se, että pääsi itse ajamaan paikan päälle. Rangat piti tietysti myöhemmin tehdä polttopuuksi traktorin perässä olevalla klapikoneella, minkä jälkeen ne pinottiin liiteriin ja hallin päätyyn odottamaan talvea. Mökkiolosuhteissa tietenkin meni kirveshommiksi, joka on erittäin miellyttävää puuhaa.

Kun porukat ovat sijoittaneet arvopaperien sijasta metsäpalstoihin, on metsänistutuskin tullut tutuksi. Ja fiksu sijoitushan se on, kun tietotaitoa alalle löytyy pitkältä aikaväliltä. Itsekin oppinut yhtä sun toista metsänhoidosta, vaikka elämä veikin eri suuntaan ammatillisesta näkökulmasta. Arvostan sitä että faija on jälkipolviaan ajatellen sijoittanut metsiin. Siitä olen ehkä ottanut hivenen paineitakin, että miten tuo metsänhoito itseltä luonnistuu kun isästä aika jättää. Onneksi aikaa oppia pitäisi olla vielä ainakin pari-kolme vuosikymmentä.

Maataloushommia tullut joskus penskana tehtyä, silloin kun vaari vielä vähän viljeli. Kiviä ja hukkakauraa kerättiin pelloilta. Puimurin ja traktorin kyytiin piti päästä aina kun mahdollista. Kuivurissa muistan kun viljan kosteutta mitattiin sellasiella taskulampun näkoisellä vehkeellä. Taidettiinpa joskus suvun porukalla äidin kotitilalla seivästää heinääkin ihan menneiden aikojen muistolle; rehellistä työtä josta tulee hyvä fiilis kun porukalla tekee. Hyviä muistoja, hieno topikki!

Lähinnä metsähommia siis kuulunut omaan elämääni, vaikka maaseudulla asuneena on altistunut myös maataloustöille. Molempien alojen edustajia ja osaajia sekä historiaa on suvussa paljon.

 

[FASlapsi]

Tuo lehmä varmaan ajatteli sinustakin yhtä hullusti. Mikä on tuo 2 lahkeinen otus joka on eksynyt betoniviidakosta oikeaan luontoon ja on niin vieraantunut luonnosta ettei erota lehmää koirasta. Ei se varmaan erota kuustakaan männystä. Se on varmaan joku betonilaatikkoon syntynyt cityihminen:)

Mut siis se lehmähän on maalta, ei siellä mitään ajatella. Jos se on fiksu lehmä niin saattaa päästä ajamaan niitä leikkuupuimureita ja mitälie perunankeruutraktoreita siellä onkaan. Oon nähny telkkarista että kaikenlaiset apinatkin niitä laitteita laitetaan ajamaan, lippis päässä ja heijastinhaalarit yllä, miksei siis lehmäkin moisesta suoriutuisi jos on tarpeeksi älykäs. Tyhmät lehmät sit ei kelpaa ku normaaleiksi lehmiksi tai JYP-faneiksi.

 

[Huerzo]

Isän kuoleman kautta minullekin lohkesi metsäpalstan osa. Kun suvussa on ja on ollut metsureita kahden käden sormien verran, ei metsätöiltä ole voinut välttyä. Vaikka kuten asiaan kuuluu, annettiin toki ymmärtää että tälle alalle ei kannata lähteä, jos on lukupäätä. Eikä niihin hommiin teininä isoa paloa ollutkaan. Niinpä moottorisahan heiluttelu ja ketjun viilailut on opeteltu vasta myöhemmällä iällä.

Tietotaitoa ei tietenkään ole samalla tavalla kuin vanhemmalla polvella, mutta omalle kontolleni mätkähti vaihe puun elinkaaren loppupäästä - eli paperihommia. Tuli selvitettäväksi palstan lainhuutojen tila. Tai totesin niiden olemattomuuden. Kesän ja syksyn aikana saikin metsästää perukirjoituksia, sukuselvityksiä sun muita dokumentteja, joilla osoittaa omistusketjut aina 1950-luvulta lähtien. Odotan jännityksellä kuinka monta lisäliitettä pitäisi vielä saada taiottua nykyisten jatkoksi. Jatkotöinä olisi saada muutaman omistajan käsiin, jotta palstaa hoidettaisiin aktiivisemmin. Tilkkutäkkiomistus saa helposti aikaan kyräilyä, kun katsotaan ovatko kaikki osakkaat varmasti mukana hoitotöissä.

Oikeasta maataloudesta ei ole kokemusta, mutta kotitarveviljely on tullut tutuksi. Tänäkin kesänä piti laittaa omin nokin perunoita kasvamaan takapihan peltotilkulle, vaikka siihen käytetyn rahan kautta (siemenperunat, lannoite, oma aika) ajateltuna paljon hoopompaa "sijoitusta" ei ole. Pottukilo kun ei kaupan hyllyssä montaa euroa maksa.

 

[TosiFani]

Oli pakko rastittaa ylin, vaikka se suureelliselta tuntuukin. Olen asunut yli 20 vuotta maalla. Meidän kohdalla ei voida puhua tilasta, talon ympärillä on puolen hehtaarin tontti ja sen perässä hehtaari metsää. Hevosia meillä on ollut melkein aina ja niiden hoitamiseen on tullut osallistuttua. Ja metsästä on polttopuut haettu, joten moottorisaha, kirves ja sirkkeli ovat tulleet tutuiksi.

 

[Hakametsän Järkkäri]

Isän kuoleman kautta minullekin lohkesi metsäpalstan osa. Kun suvussa on ja on ollut metsureita kahden käden sormien verran, ei metsätöiltä ole voinut välttyä. Vaikka kuten asiaan kuuluu, annettiin toki ymmärtää että tälle alalle ei kannata lähteä, jos on lukupäätä. Eikä niihin hommiin teininä isoa paloa ollutkaan. Niinpä moottorisahan heiluttelu ja ketjun viilailut on opeteltu vasta myöhemmällä iällä.

Tämä on jäänyt itsellekin vahvasti mieleen. Esimerkiksi annettiin aina sama kylän mies, faijan entinen luokkakaveri ja meidän perhetuttu, joka "ei käynyt kouluja ja joutuu nyt rämpimään metsissä päivät pitkät niska limassa".

 

[Surukuku]

Kaikki maatilan työt ovat tuttuja ja suurinta osaa niistä on tullut itse tehtyä. Isäni oli kotoisin maalta, maatilalta, jossa sain ensi kosketuksen maatilan töihin, siihen aikaan mm. hevosten kanssa. Nykyisinkin asun maaseudulla, käytännössä keskellä metsää ja mm. puunkaadot ym. työt polttopuiden tekemiseksi ovat joka vuotista hommaa.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Vaikka kuten asiaan kuuluu, annettiin toki ymmärtää että tälle alalle ei kannata lähteä, jos on lukupäätä. Eikä niihin hommiin teininä isoa paloa ollutkaan. Niinpä moottorisahan heiluttelu ja ketjun viilailut on opeteltu vasta myöhemmällä iällä.

Tämä se oli viesti meilläkin, niin varhaisesta lapsuudesta kuin vain mitenkään muistan. Eipä tuon neuvon antamisessa eikä sen uskomisessa niin ihmeellistä analysointitaitoa tarvittu. Opin myös hyvin varhain lukemaan, mikä tavallaan ehdollisti vanhempani ajattelemaan alun alkaenkin, että koska tuo Pisin Kääpiö on oleva etevä lukumies, niin hänestä tulisi (jotenkin tästä johtuen automaattisesti) huono työmies. Ontologis-filosofisessa ja mm. Descartes'n edustamassa dualistisessa katsannossa ymmärrän tämän siten, että minun tulkittiin edustavan jollakin tapaa "henkeä", kun taas selkeästi käden taitoihin minua profiloituneemmat isäni ja veljeni edustivat paremminkin "materiaa". Käytännön tasolla kotonani toimittiin kuitenkin huomattavasti pluralistisempaan filosofiaan nojaten: Pisin Kääpiö sai kyllä keskittyä tarpeen vaatimalla tavalla kouluhommiinsa, mutta etenkin kesäaikaan ja muulloin tarvittaessa viikonloppuisin tarjoutui viljalti mahdollisuuksia vierailla maatilan askareiden tarjoaman "materian" puolella.

Pienen maatilan kykyyn elättää seuraava sukupolvi ei ollut kummoistakaan uskoa 70-80 -luvuillakaan, saati sitten EU-aikakauden lähestyessä. Oli tavallaan onni, ettei kotitila ollut selvästi suurempi, siis niin suuri että sukupolvenvaihdoksella tilan haltuun ottaminen olisi ollut minulle tai sisaruksilleni realistinen vaihtoehto. Pellot myytiin, ja velipoika osti metsät itselleen. Niitä vähiä metsiä hän sitten pienesti hoitelee oman työnsä ohessa, siis lähinnä aikansa kuluksi.