Viittä vaille urheiluhistoriamme kovin temppu, harmittava ja katkera finaalitappio veti hetkellisesti suupielet alaspäin.
Se on toinen kysymys että otettiinko tällä saavutuksella askel parempaan? Ja kuinka iso sellainen? Paperilla Suomi on maailman seitsemänneksi laadukkain kiekkomaa. Mutta yksittäisissä otteluissa Suomi kykenee nöyrällä puolustuspelaamisella, loistavalla malivahtipelillä ja valtavalla raivolla panemaan hanttiin isommilleen. Rupeaa maiden väliset fyysiset erot olemaan sen verran minimaalisia ettei Suomea taidokkaammat joukkueet kykene dominoimaan, kuten finaalissakin nähtiin. Sääntö joka pätee huippukiekkoon ylipäänsä. Maalivahti- ja jarrupeli on ottanut ison roolin.
Kieltämättä tuo peli voi olla monen silmissä aika yksisilmäistä koohotusta. Jossain Jääkiekkolehdessä kirjoitettiin että olihan tuo Stanley Cup-finaali Tampan ja Calgaryn välillä täynnä kovaa taistelua ja huikeaa intensiteettiä, mutta mitään uusia jippoja ei enää nähty. Tilaa ja aikaa kiekon kanssa kikkailemiseen ja kauniiseen peliin ei yksinkertaisesti ole.
Ei sillain että hirveästi valittaisin. Tai no, kyllä komeat maalit (erityisesti sen oman joukkueen) saavat aikaan kylmiä väreitä. Mutta taisteleva, tsemppaava ja taklauksia sisältävä kiekko on mun makuuni. Pitkässä runkosarjassa korkeaa intensiteettiä ei voi pitää yllä, eikä kenties Saksa-pelien tapaisissa, ennakkoon selvissä matseissa. Isoissa otteluissa lataus tulee varmasti itsestään, hyvän harjoittelun ja valmistautumisen avittamana.
Nykykiekko huipullakin nyt kuitenkin on välillä tällaista, tarkkaa asemasotaa. Suomen tulisi vaan kehittää omia aseitaan näissä kamppailuissa. Taistelijoita ja tsemppareita Suomella on pari joukkueellista mutta kärkeen tarvitaan nyt uutta verta. Suomen ykköskentästä ei ollut pelien ratkaisijaksi tässä turnauksissa, pimentöön jäivät, nämä vammaiset. Haluaisin uskoa että kolmikolla on vielä annettavaa huipputasolla, ainakin Sakulla ja Jerellä. Teemun vaihdelaatikko kaipaisi sitä viidettä vaihdetta, löytyykö se vielä polvileikkauksen jälkeen vai onko Teemun aika hyökkäävänä huippupelaajana ja maalintekijänä ohi?
Tuomo Ruudusta odotetaan tulevien vuosien lipunkantajaa maajoukkuekiekkoilussa, taustalla ovat nousussa ikäluokan lupaukset Koivu, Pitkänen, Lehtonen. Tuomon spektaakkelimainen tempaus finaalissa osoitti tosiasian että jos ei koita ei voi voittaa. Uskalsi haastaa, kokeilla mahdotonta. Saattoi olla pikkasen tuuria mukana mutta se tuurikin on ansaittava. Kun uskaltaa haastaa ja heittää kikkaa, saa ajoittain onnistumisen elämyksiä ja todennäköisesti itseluottamus ja uskallus kasvaa.
Ei Suomella koskaan ole paperilla Kanadan tasoista joukkuetta. Mutta kovalla tsempillä ollaan kurottu jo eroa umpeen. Voittoon vaaditaan vielä sitä jotain. Pikkasen parempaa, nopeampaa ja tarkempaa laukaisutaitoa; pikkasen paremmin ja nopeammin pomppukiekot haltuun,; pikkasen nopeampia, tarkempia ja huolellisempia syöttöjä...
Yksilötaidot. Ero huippumaihin kurotaan liki umpeen kun Suomelta löytyy näiden sinänsä rakastettavien ajokoirakiekkoilijoiden lisäksi kavereita jotka kykenevät laadukkaampiin yksilösuorituksiin, nykykiekossa ja ahtaassa puristuksessa. Hyvä rannari, kuti suoraan syötöstä, hyvä pelinluku syötön tai maalipaikan hakemisessa, nopea ja näppärä syöttö..jne. Näillä ratkaistaan isoja ja tiukkoja pelejä. Tuomo Ruudusta ja Mikko Koivusta odotetaan sitä seuraavaa suomalaista huippukiekkoilijaa. Toivottavasti heidän kiekolliset taidot ja pelinäkemys kehittyvät jatkossa ja taustalta nousee lisää hyvän itseluottamuksen omaavia, ennakkoluulottomia jannuja.
Juniorivalmennuksessa asioita voidaan viedä parempaan suuntaan. Hiomattomat timantit täytyy osata kiillottaa. Ja eihän siitäkään haittaa ole että tsemppaamisen, taistelun ja valtavien pommien lisäksi näiltä ajokoiriltakin löytyy edes välttävät kädet, kiekkoaisti sekä mielikuvitusta kiekolliseen peliin.
Itseluottamus vielä kohdilleen, ei lähdetä pyytelemän mitään anteeksi vaan pistämään kanadalaisia pataan, koska tämähän on meidän peli!
Se on toinen kysymys että otettiinko tällä saavutuksella askel parempaan? Ja kuinka iso sellainen? Paperilla Suomi on maailman seitsemänneksi laadukkain kiekkomaa. Mutta yksittäisissä otteluissa Suomi kykenee nöyrällä puolustuspelaamisella, loistavalla malivahtipelillä ja valtavalla raivolla panemaan hanttiin isommilleen. Rupeaa maiden väliset fyysiset erot olemaan sen verran minimaalisia ettei Suomea taidokkaammat joukkueet kykene dominoimaan, kuten finaalissakin nähtiin. Sääntö joka pätee huippukiekkoon ylipäänsä. Maalivahti- ja jarrupeli on ottanut ison roolin.
Kieltämättä tuo peli voi olla monen silmissä aika yksisilmäistä koohotusta. Jossain Jääkiekkolehdessä kirjoitettiin että olihan tuo Stanley Cup-finaali Tampan ja Calgaryn välillä täynnä kovaa taistelua ja huikeaa intensiteettiä, mutta mitään uusia jippoja ei enää nähty. Tilaa ja aikaa kiekon kanssa kikkailemiseen ja kauniiseen peliin ei yksinkertaisesti ole.
Ei sillain että hirveästi valittaisin. Tai no, kyllä komeat maalit (erityisesti sen oman joukkueen) saavat aikaan kylmiä väreitä. Mutta taisteleva, tsemppaava ja taklauksia sisältävä kiekko on mun makuuni. Pitkässä runkosarjassa korkeaa intensiteettiä ei voi pitää yllä, eikä kenties Saksa-pelien tapaisissa, ennakkoon selvissä matseissa. Isoissa otteluissa lataus tulee varmasti itsestään, hyvän harjoittelun ja valmistautumisen avittamana.
Nykykiekko huipullakin nyt kuitenkin on välillä tällaista, tarkkaa asemasotaa. Suomen tulisi vaan kehittää omia aseitaan näissä kamppailuissa. Taistelijoita ja tsemppareita Suomella on pari joukkueellista mutta kärkeen tarvitaan nyt uutta verta. Suomen ykköskentästä ei ollut pelien ratkaisijaksi tässä turnauksissa, pimentöön jäivät, nämä vammaiset. Haluaisin uskoa että kolmikolla on vielä annettavaa huipputasolla, ainakin Sakulla ja Jerellä. Teemun vaihdelaatikko kaipaisi sitä viidettä vaihdetta, löytyykö se vielä polvileikkauksen jälkeen vai onko Teemun aika hyökkäävänä huippupelaajana ja maalintekijänä ohi?
Tuomo Ruudusta odotetaan tulevien vuosien lipunkantajaa maajoukkuekiekkoilussa, taustalla ovat nousussa ikäluokan lupaukset Koivu, Pitkänen, Lehtonen. Tuomon spektaakkelimainen tempaus finaalissa osoitti tosiasian että jos ei koita ei voi voittaa. Uskalsi haastaa, kokeilla mahdotonta. Saattoi olla pikkasen tuuria mukana mutta se tuurikin on ansaittava. Kun uskaltaa haastaa ja heittää kikkaa, saa ajoittain onnistumisen elämyksiä ja todennäköisesti itseluottamus ja uskallus kasvaa.
Ei Suomella koskaan ole paperilla Kanadan tasoista joukkuetta. Mutta kovalla tsempillä ollaan kurottu jo eroa umpeen. Voittoon vaaditaan vielä sitä jotain. Pikkasen parempaa, nopeampaa ja tarkempaa laukaisutaitoa; pikkasen paremmin ja nopeammin pomppukiekot haltuun,; pikkasen nopeampia, tarkempia ja huolellisempia syöttöjä...
Yksilötaidot. Ero huippumaihin kurotaan liki umpeen kun Suomelta löytyy näiden sinänsä rakastettavien ajokoirakiekkoilijoiden lisäksi kavereita jotka kykenevät laadukkaampiin yksilösuorituksiin, nykykiekossa ja ahtaassa puristuksessa. Hyvä rannari, kuti suoraan syötöstä, hyvä pelinluku syötön tai maalipaikan hakemisessa, nopea ja näppärä syöttö..jne. Näillä ratkaistaan isoja ja tiukkoja pelejä. Tuomo Ruudusta ja Mikko Koivusta odotetaan sitä seuraavaa suomalaista huippukiekkoilijaa. Toivottavasti heidän kiekolliset taidot ja pelinäkemys kehittyvät jatkossa ja taustalta nousee lisää hyvän itseluottamuksen omaavia, ennakkoluulottomia jannuja.
Juniorivalmennuksessa asioita voidaan viedä parempaan suuntaan. Hiomattomat timantit täytyy osata kiillottaa. Ja eihän siitäkään haittaa ole että tsemppaamisen, taistelun ja valtavien pommien lisäksi näiltä ajokoiriltakin löytyy edes välttävät kädet, kiekkoaisti sekä mielikuvitusta kiekolliseen peliin.
Itseluottamus vielä kohdilleen, ei lähdetä pyytelemän mitään anteeksi vaan pistämään kanadalaisia pataan, koska tämähän on meidän peli!