Kilpailuvietti

[Koirapoika]

Ketjun avauksen innoitti palstalainen vladin viesti, ilman kirjoittajan lupaa lisään sen tähän, teksti vladin, boldaus minun:

vladin teksti alkaa:
Jokainen tapansa mukaan, sanon. Minä olin sen verran kilpailuhenkinen, että taistelin sata-lasissa olipa tilanne mikä tahansa. Osin tämä johtui varmasti siitä etten ollut mikään huippu-lahjakkuus missään lajissa uintia lukuunottamatta. Itse omalla kohdallani katsoin, että on oikeus täysillä olipa vastus mitä tasoa tahansa - välillä tuli turpaan, välillä vastustaja sai turpaan mutta tärkeintä minulle oli se, että vastustajasta riippumatta oli pelattava täysillä. En edes osaa pelata rennosti ja pitää hauskaa, se ei ole yksinkertaisesti kivaa - nyt en kyllä edes pelaakaan kun eivät paikat sitä kestä mutta silloin kn kestivät niin tyyli oli tämä. Tärkeintä ei ole voitto vaan vastustajan nöyryyttäminen...
vladin teksti loppuu.

Tämmöinen asia alkoi mietityttämään, kilpailuvietti ja voittamisen halu. Varmasti jokaisella on jonkinmoinen sisäänrakennettu kilpailuvietti, kenellä vahvempi ja kenellä heikompi. Aikojen alustahan sitä on kisailtu ja koetettu voittaa kaveri, ennen on panoksena saattanut olla henki ja lauman johtajuus.

Oma kilpailuvietti ja voittamisen hinku on aika heikkoa tasoa. Syynä voi olla hyvinkin se, etten ole missään lajissa hyvä, joukon jatkona siellä peräpäässä tulen. En ole koskaan kilpaurheillut, en pelannut pisteistä ja mitaleista, sekin voi osaltaan selittää etten aina ymmärrä jos joku pelaa höntsypeleissä sata lasissa ja verenmaku suussa, oman tai vieraan veren. Sen verran erinäisiä pelejä palannut tajutakseni voittamisen olevan hauskempaa kuin häviämisen, silti en tappiota vihaa niin suuresti että sen takia hermojani menettäisin, en hae voittoa niin raivokkaasti että olisi valmis tekemään mitä vaan sen eteen. Ottelun panoksena on ollut lähinnä vittuiluoikeus ottelun voittaneella, en tiedä millaista on pelata kun pelataan oikeasti isoista asioista. Heitäkin täällä varmasti on ketkä sen tietää.

Nyt kun on tämmöisen hauskan lajin kuin jääkiekon aloittanut, olen huomannut sen olevan tolkuttoman hauskaa. Höntsäjäillä pelataan vastakkain, enemmän ja vähemmän tosissaan. Maalinteko on hauskaa ja hienoa, ihan kuin siitä jotain tietäisin. Vaikka siellä selkään tulisi ja oma puoli olisi jatkuvasti jyrän alla kuten välillä on oltu, silti se on ollut hauskaa. Itse peli on minulle se juttu, ei voitto tai tappio. Näillä puheilla edustusoikeus Jatkoaika HC:n otteluihin menikin saman tien, JWC peliin juuri ja juuri pääsee.

En tässä kritisoi heitä keillä on voimakas voittamisen tahto ja häviämisen viha. Ilman heitä ei meillä penkkiurheilijoilla olisi mahdollisuutta maistaa voittamisen makeutta ja tappion karvasta kalkkia. Olisi mukava lukea ajatuksia myös heiltä keillä on kova kilpailuvietti.

Arvon palstaveljet ja -siskot, alustus ei kovin häävi ollut mutta jospa tästä aiheesta saataisiin keskustelua aikaan. Sana on vapaa.

 

[sampio]

Mielenkiintoinen aihe, ja olen sitä itsekin joskus pohdiskellut ja kavereiden kanssa jonkin verran asiasta myös jutellut. Minulla on kohtalainen kilpailuvietti, mutta myös hyvin vaihteleva. Viimeiseen saakka vääntäminen ja voittamisen vihaaminen ovat vieraita asioita, mutta otan silti suht tosissani esim. joukkueurheilun. En kuitenkaan ole, kuten eräs kaverini, joka esim. painiessaan ei tajua lopettaa, koska voittamisen vimma ajaa kaiken muun edelle, loukkaantuipa toinen tai itse. Mulla puuttuu järki yleensä peliin tässä vaiheessa ja jotenkin rajoittaa toimintaani, ja sitten yleensä se intohimoisempi käyttää tilanteen hyväkseen.

Tykkään voittamisesta ja pärjäämisestä, mutta olen kai liian realisti suhteutumisessani erinäisiin haasteisiin ja multa puuttuu jonkinlainen hulluus itseni ylittämiseen ja voittamiseen. Lisäksi en osaa vihata häviötä, koska se nyt vain on niin, että joskus tulee turpaan. Aika suomalaista kai, tai sitten ruotsalaista. Lagom.

 

[tutzba]

Oma kilpailuviettini on suhteellisen suuri. Kiekkourallani en koskaan saanut mitään ihmeellistä aikaan, vaikka halua olisikin ollut. Jotenkin siitä on jäänyt sellainen sisäinen halu voittaa ja ratkaista.

Turhaudun, jos en onnistu kentällä. Kumikannu-turnauksessa olleet varmasti tietävät, mistä puhun. Haluaisin olla aina se, jonka ansiosta joukkue voittaa. Eihän sellainen ole missään muodossa mahdollista, mutta jotenkin silti kuvittelen niin.

Toisaalta on vietissä toinenkin puoli. Jos pelaisin jotain pikkujunnua vastaan, en haluaisi voittaa, ettei toiselle tulisi paha mieli. Kornia, mutta näin olen koko lyhyen ikäni ajatellut.

 

[Tombe76]

Omasta kilpailuvietistä saatiin ehkä osuvin esimerkki siskoni häissä jotain 7 vuotta takaperin, kun illan ohjelmistossa oli mm. vanha kunnon kisa, jossa kierrettiin kehää ja penkkejä otettiin pois aina yksi kerrallaan. Ja joka jäi ilman tippui pois. Lopulta jäljellä oli enää minä ja sulhasen yksi kavereista (johon olin tutustunut polttareissa) ja kun musiikki loppui niin molemmat vedettiin täysillä kohti penkkiä sillä seuraamuksella, että penkki lensi huitsin nevadaan, ja me molemmat oltiin selällään lattialla, muun hääporukan katsoessa touhua hieman hölmistyneenä. Muistaakseni tuon tapauksen jälkeen siskoni mainitsi minulle jotain kilpailuvietistä.

Koko nuoruuden ajan oli tottakai pihapeleissä ja muuallakin mukavampaa voittaa kuin hävitä, ja kyllä tosiaan myönnän pelanneeni aika täysillä lähes ottelussa kuin ottelussa lajista riippumatta. Tietenkään mihinkään nöyryyttämisiin en lähtenyt, jos olin selkeästi parempi. Pelasin vain niin, että voitan. Välillä tappiot olivat katkeria, mutta yleensä kyllä annoin tunnustusta paremmilleni. Väitänkin olevani hyvä häviäjä, vaikka minulla on (tai oli) kova kilpailuvietti.

Armeijasta muistan sellaisen tilanteen, kun pelasin yhden kaverin kanssa jotain nhl-97 peliä, ja kaveria rupesi nyppimään se kun hävisi joka kerta. Yritin selittää, että tätä peliä tai mitään muutakaan on aika hölmö pelata puolivaloilla, en tiedä ymmärsikö.

Nyt reilu vuosikymmen myöhemmin on kilpailuvietti hieman lieventynyt. Ehkä syynä on se, että on tullut lapsia, joiden kanssa tulee pelattua kaikennäköistä, eikä aina (jostain kumman syystä) voi vetää täysiä. Sama juttu, kun vetää harjoituksia 5-7 vuotiaille futareille. Lisäksi elämänkokemusta on tullut matkan varrelta, ja tiedän että pelit ovat kuitenkin vain pelejä, oli kyseessä pihalätkäskabat tai sm-liigan finaalit.

Hommat ovat muuttuneet sitenkin, että nykyään kilpailuviettini koskee enemmän oman itseni voittamista, kuin jonkun toisen. Täyden triathlonin läpivienti kotipuolessa ilman aikarajaa lähes kylmiltään oli itsensä ylitys, mutta se ei riittänyt. Seuraavana vuonna (tänä vuonna) kehiteltiin muita juttuja. Ja ensi vuonna sitten kisataan itseni kanssa vielä enemmän lähinnä noilla ultramatkoilla (mm. 100km). Tulos on ainakin saatava. Jos ei tule, niin se syö miestä enemmän kuin satunnaisen tennismatsin häviäminen.

Loppuun mielestäni osuva esimerkki mitä itse ajattelen kilpailemisesta. Tuossa vuosi pari sitten tuli televisiosta hevosaiheinen ohjelma, jota veti Toni Nieminen ja joku täti, jonka nimeä en tähän hätään muista. Ja ohjelmassa oli mm. Johanna Manninen ottamassa skabaa hevosen kanssa tms. Kerran tämä toinen juontaja totesi Niemiselle, että "vedetäänpäs nyt leikkimielinen kisa", johon Nieminen vastasi:"onko sellaista olemassa"? Itse en myöskään ole törmännyt vielä leikkimieliseen kisaan.

 

[Ted Raikas]

Oma kilpailuviettini on aika heikko, en ole ollut koskaan erityisen intohimoinen urheilija tai kilpailija ylipäätään. Urheilullisesti lahjoja ei juurikaan ole, mikä onkin mielenkiintoista, että vaikka joillain ei niin niitä lahjoja olekaan, niin silti kilpailuvietti ja loppuun asti yrittäminen löytyy, vähän kuten vladilla. Tiedä sitten, vaikka minullakin sitä pohjimmiltaan olisi, mutta en ole sellaista joukkueurheilun jos nyt muunkaanlaisen urheilun kipinää saanut koskaan, ei ole ollut kukaan kannustamassa ja rohkaisemassa. Lisäksi koulumuistot liikunnasta on enemmän tai vähemmän traumaattisia. Joten luovutin ajat sitten ottamasta urheilua vakavasti ja lähtemästä mukaan tosissaan kilpailemiseen. Toki urheilua seurailen ja ehkä sitten sitä kautta saan jotain fiiliksiä, mutta täytyy myöntää, että vuosien saatossa sekin kipinä on hiipunut. Muuttunut passiivisemmaksi.

Joissain asioissa on toki intohimoa ja halua olla jos nyt ei paras, niin parhaimpia tai ainakin omasta mielestä hyvä (siinäpä saavutettavaa). Ne on sitten ehkä vähän eri juttuja ne.

 

[Koirapoika]

Kaukalossa kieppuessa olen huomannut sen, että kamppailen itseäni vastaan enemmän kuin muita, jos näin voi sanoa. Omat heikohkot taidot asettaa rajat mitä yritän ylittää. Tyyli on sen verran muuttunut että yritän kyllä parhaani ja näillä muutamilla viime kerroilla ei ole selkäkään suoristunut tilanteen sössittyäni yhtä herkästi kuin aiemmin. Jos tahdon voittoja ja tappioita miettiä, ne löytyy omista suorituksista, oli se sitten onnistunut laukaus, harhasyöttö, kiekon pois saaminen, huikeana päivänä jopa jonkun harhautus ja ohittaminen tai sata nolla ohitetuksi tuleminen. Silti peli on minulle hauskanpitoa, en pätki mailoja mokan tullessa (kalliita ovat perhanat.)

 

[ditrim]

Minä olen voittaja. En edes halua pelata/kilpailla missään jossa voittoni todennäköisyys on alle 50 prosenttia. En luota säkään, ja minusta tuntuu että onni on aina ollut minua vastaan. Siksi en voi pelata uhkapelejä tai edes korttia. Toki silloin kun suostun korttia pelaamaan, voitan suurella todennäköisyydellä (mikäli osaan pelin säännöt).

Pallopeleissä, etenkin jalkapallossa olin valmis vaikka mihin koiruuksiin joukkueeni menestyksen eteen. Materazzimaisia liukkareita ynnämuita voimataklauksia harrastin joskus jopa ihan omaksi ilokseni. Toki nyttemmin olen kasvanut ihmisenä, enkä pidä koiruuksia kovassa arvossa. Välillä ne kuitenkin tuovat mukavaa sävyä urheiluun.

Kaikki seurapelit ja -kilpailut on pakko voittaa ihan vaan siksi, että sen jälkeen pääsee vinoilemaan häviäjille. Jos en voita, niin alan käymään läpi häviöön johtaneita tekijöitä minimoidakseni ne seuraavalla kerralla.

Ja jos voittoon joskus jostain kumman syystä menee mahdollisuus, laitan hommat samantien lekkeriksi.

 

[Evil]

En luota säkään, ja minusta tuntuu että onni on aina ollut minua vastaan. Siksi en voi pelata uhkapelejä tai edes korttia.

Sama homma. Saatan kyllä jonkun kolikon tökätä hedelmäpeliin tai vastaavaan ja lottoankin joskus, mutta nettipokerit ja venttipöydät kierrän kaukaa. Voiton todennäköisyys kuitenkin on sen verran pieni ja onni näyttelee liian suurta osaa lopputuloksessa. (Hyvin harva voittaa isoja lotossakaan, mutta siihen sijoitan korkeintaan vitosen kerralla. Tappio ei vituta kun ei odotakaan voittoa. Johonkin nettipokeriin saattaisin jäädä koukkuun ja tuhlata omat ja lainatut, joten en edes kokeile.)

Urheilun puolella jännä juttu on se, että lätkää pelatessa lopputulos oli tärkeä asia, samoin kuin omat pinnat siinä sivussa, hehe... Futiskentillä taas nautin enemmän itse pelistä ja omista sekä joukkueeni hyvistä suorituksista. Kauniista pelistä, silloin joskus kun sellaista esitimme. Voitto tuli sitten siinä sivussa jos oli tullakseen.

Kilpailuvietin oikeastaan tappoi peruskoulun pakolliset hiihtokilpailut. Olin aina se toiseksi viimeinen (voitin nipin napin luokan lihavan pojan) vaikka oikaisinkin joskus. En vaan halunnut, osannut tai viitsinyt hiihtää kovaa. Vitutti koko touhu.

 

[paistio]

Hyvä ketjunavaus.

Itsellä kilpailuvietti on kohtuullisen voimakas. Taidot on isossa osassa lajeja kuitenkin vain keskitasoa, mutta luonteeseen ei kuulu antaa periksi.

Nuorempana tämä johti sitten siihen, että kun on keskimääräistä hieman lyhyempi, piti pelata lajia kuin lajia kovaa. Valmentajien suusta kuultiin monta kertaa, että on se ihme kaveri kun on noin lyhyt, mutta pelaa kuin päätä pidempi. Reilusti kuitenkin aina, välttäen tahallista vahingoittamista.

Sen verran kilpailuhenkeä kuitenkin on, että joskus mopo lähti käsistä. Alaraajat onkin sitten nykyään kohtuu rikki. Yksi jännä puoli omassa kilpailuhengessä on, että en kestä hetkeäkään jos joukkuekaverit eivät ole täysillä hommassa mukana. Joko pelataan sydämmellä tai sitten ei ollenkaan. Säbäpoppoota manageeratessa pistin jätkät penkille jos ei kiinnostanut.

Nykyisin on oppinut että ei tarvitse olla kaikkein paras, kunhan on paras paikalla olevista. Iän myötä kilpailuvietti on tasoittunut, osaa miettiä järjellä sen tason millä kilpaillaan ja milloin edes tarvitsee kilpailla.

Niin, ja todellakin ne koulun hiihtokilpailut.. Ne traumat ei varmaan parane koskaan, vaikkakin pikkuhiljaa on käynyt suksien osto mielessä.

 

[Muhkea]

Varmaan urheilun lisäksi tätä aihetta voi myös yhdistellä muihin peleihin. Esim. Änäriä pelatessa totta kai haluan voittaa, mutta en niin pahasti että löisin mahdollisimman rumat lukemat taululle. Syy siihen on niinkin yksinkertainen, että kun toista ei ala vituttaa niin todennäköisemmin pystyy pelata myös toisenkin pelin.

Toisaalta aika ristiriitaisestikin itseäni ärsyttää se, kun toinen pelaaja antaa vähän armoa "jotta minullakin olisi sauma" Mieluummin pelaa niin tosissaan kuin mahdollista, sillä en tunne itseäni voittajaksi jos toinen ei pelaa sata lasissa.

 

[Sabres #81]

Meikäläisellä kilpailuvietti on jossain määrin voimakas. En ole missään lajissa erityisen taitava, mutta omaan ihan hyvät perustaidot.

Meillä on sellainen noin kymmen kaverin ryhmä, jonka kanssa käymme pelaamassa jalkapalloa, futsalia ja salibandya. Käymme myös kesäisin muutamissa jalkapallo turnauksissa pitämässä hauskaa.

Olen huomannut, että kun pelaamme jossain turnauksessa täysin vieraita ihmisiä vastaan niin silloin ei haittaa, että häviämme joskus aika rumin lukemin. Ehkä juuri sen takia, koska emme ole koskaan voittaneet yhtään ottelua tai olleet edes lähellä sitä. Välillä tosin turhauttaa, kun joku kaveri löysäilee eikä selvästikkään yritä kunnolla, eikä pelaa tilanteita loppuun asti.

Kun taas olemme kaveriporukalla pelaamassa mitä tahansa edellä mainutuista lajeista, kilpailuviettini saa välillä ihan tajuttomat mittasuhteet. Pelaan välillä aivan sääntöjen rajamailla ja yritän yksin ratkaista pelejä kun taas ''oikeissa peleissä'' pelaan mieluummin kavereille maalintekopaikan, kuin yritän jotain yksilösuoritusta. Ja jos meidän joukkue on häviöllä niin yksinyrittäminen vaan lisääntyy koko ajan. Turhaudun myös aivan liikaa, jos jotkut kaverini eivät tee paikoista maaleja, tai jos maalivahtimme päästee helpon maalin etukulmasta. Voittaminen on mielestäni iha älyttömästi mukavampaa kuin häviäminen. Voiton jälkeen on mukavaa vittuilla hävinneille, kun taas hävinneenä vittuilun vastaanottaminen syö todella paljon miestä. Minua ärsyttää ehkä eniten se, että jotkut kaverini jäävät kesken pelin vain seisomaan ja huutelemaan muille mitä pitäisi tehdä. Yleensä ilmoitan heille, että tehkää nyt helvetti jotain älkääkä vaan seiskö ja huutako siinä.

Mutta sitten toisaalta itse sorrun välillä turhaan kikkailuun, ja ehkä hieman toisten nöyryyttämiseen siinä määrin miten näillä taidoilla on mahdollista. Ja välillä en viitsi tehdä ns. rumia maaleja ollenkaan vaan yritän pelkästään veskarin längeistä ja yläkulmiin, mutta nämä kerrat rajoittuvat yleensä ''kevyen'' kaljoittelun lomassa tapahtuvaan höntsäilyyn.

Onneksi en ole sentään ihan yhtä kilpailuhenkinen, kuin eräs kaverini, joka potkii tolppia ja laitoja sekä heittelee vesipulloja ja lähes kaikkea muuta mikä irti lähtee. Onneksi kukaan ei meidän porukasta ei ota sitä kovin vakavasti, vaan lähinnä huvittuneina seuraamme sivusta kyseistä touhua.

Niin ja kilpailuviettini on myös todella voimakas seurapeleissä, sing stareissa sun muissa tuollaisissa. Jos voiton mahdollisuus menee selkeästi jo alkuvaiheessa, alan ns. ''ystävä pelaajaksi'', jolloin vain terrorisoin muiden peliä yrittämättä edes paikata alkupelin virheitä joiden takia olen häviöllä.

 

[kiljander]

Loistava avaus

Kilpailuvietti on sukuvika meillä. Menemättä veljieni saavutuksiin muistelen itseäni pikkupoikana itkemässä jos hävisin. Kerran noin 10-vuotiaana tappiota harmitellessani minua n.15v vanhempi sukulaiseni nosti minut rinnuksista seinälle ja sanoi tarinan mukaan että "sinä et voi voittaa minua pihalätkässä jos en anna sinun voittaa". Siis tuolla ikäerolla todellakin kuvittelin voittavani.

Kykyni kohdata tappio on sittemmin parantunut huomattavasti enkä sellaista enää pahemmin harmittele.

Mutta voitontahtoni on siltikin todella kova. Joukkuepeleissä minuakin harmittaa yli kaiken se jos muut löysäilevät kun itse blokkailen "henkeni uhalla" vastustajan vetoja. Koen että uhraukseni valuvat hukkaan, joten odotan kaikilta kaikkensa antamista. Ei niinkään haittaa jos et osaa mutta jos et TAISTELE, niin sitä en siedä, enkä yleensä peittele tunteitani millään tavalla, vaan annan tulla ulos sen mitä ajattelen.

No yhtä kaikki kilpailuviettini lienee vienyt minua mukavasti eteenpäin urallani ja peleissä, mutta varmaan ympäristössä (esim. Säbävuoroilla) on rennosti ottavia kavereita, jotka toivoisivat mun vaihtavan jo pikku hiljaa ympäristöä :)

 

[ms.qvist]

Kilpailuvietin oikeastaan tappoi peruskoulun pakolliset hiihtokilpailut. Olin aina se toiseksi viimeinen (voitin nipin napin luokan lihavan pojan) vaikka oikaisinkin joskus. En vaan halunnut, osannut tai viitsinyt hiihtää kovaa. Vitutti koko touhu.

Minulla taasen viimeisin käynnistäjä ajoittain suorastaan tolkuttomalle kilpailuvietille olivat koulun hiihtokilpailut. Muistan kuinka kolmannella luokalla jäi toiseksi viimeiseksi kisoissa, voitin juuri ja juuri luokkamme lihavimman pojan. Siinä sai kyytiä sukset ja isä, joka ei muistanut aamulla voidella suksia minulle. Sen jälkeen päätin, että voitelen sukseni itse ja että perkele minähän opettelen hiihtämään kunnolla. Kuudennella olinkin sitten koko koulumme toiseksi paras hiihtäjä, tosin sekin korpesi koska halusin olla se paras.

Kuten avausviestin kohdassa, jossa minua lainattiin, toin esille sen, etten ollut luontainen lahjakkuus kuin käytännössä uinnissa. Siihen sitten panostikin kunnolla liki vuosikymmenen verran. Ja siinäkin oli harjoiteltava täysillä, kilpailtava täysillä ja viestiuinnissa, jossa oli kannettava vastuu myös joukkueesta en voinut missään nimessä kuvitellakaan ryhtyväni löysäilemään. Pakko, minua ajoin eteenpäin loputon pakko menestyä!

Sen jälkeen onkin sitten tullut pelattua salibandyä eri sarjatasoilla ja puulaakijoukkueissa, mutta tuolloinkaan en osannut pelata 50% teholla. Joko pelattiin tai sitten ei pelattu laisinkaan, mitään välimuotoa ei ollut olemassa. Tein kyllä kaikkeni voiton eteen, jo joskus vähän enemmänkin. Ja auta armias jos vastustaja ryhtyi tahallisesti rikkomaan pelaajiamme, hakkaamaan mokkea käsille tjsp. Armoa ei annettu tippaakaan...

Ehkäpä onnekseni jalat tekivät tenän, ei ollut enää pelaajaksi eikä sen jälkeen kiinnostanut mikään muukaan homma. En voi kuvitellakaan ryhtyväni valmentajaksi koska en siedä sitä, että joku löysäilee tai ei ole täydellä sydämellä mukana pelissä. Joku Nuori Suomi ei todellakaan saa kannatusta. Pelipaikka on ansaittava ja sen eteen on tehtävä työtä jokainen treenikerta, ja jokaisessa pelissä on oltava täysillä mukana - ei ole mitään, kiva päästään kaikki pelaamaan. Tällä asenteella varustettuna onkin ehkäpä parempi etten ole ruvennut valmentamaan ketään vaikka jonkin sortin koulutus siihenkin on olemassa.

vlad.

 

[Koirapoika]

Isoveljelläni on kohtalainen kilpailuvietti. Pelasikin aikanaan kaukalopalloa ja minun mielestä oli varsin hyvä pelaaja, muutenkin pallopelit sujui ihan hyvin. Joskus pelattiin kaukista jaolla vanhemmat jannut vastaan juniorimmat, kymmenestä maalista poikki. Peli eteni tasaisissa merkeissä 9-9 tilanteeseen ja me nuoremmat onnistuttiin voittamaan. Veljen kanssa samassa autossa kotiin ja oli muuten hiljaista, sitä vitutti ja kovaa. En viitsinyt vihjailla tappiosta, olisi mennyt kävelyksi :)

Että näin se kilpailuvietti hyppii, toinen pojista ei niin kilpailusta välitä ja toinen ottaa kisailun enemmän tosissaan. Pikkusisko pelaili jotain harrastepotkupalloa joten on silläkin jonkinmoinen voittamisen halu. Muutenkin tuo urheilullinen lahjakkuus jätti minut väliin.

 

[Amerikanihme]

Kyllähän se niin on, että tappio potuttaa pahasti. Oli laji sitten mikä tahansa, vaikka väittely täällä Jatkoajassa. Vaan on sitä tappion katkeraa kalkkia tullut nieltyä runsaasti, kun en oikein ole paras missään. Useimmissa lajeissa keskinkertainen. Jotkut pelit opin hyvin, mm. Brion labyrintin, mutta varmaan jotkut pelaavat sitä jalat ristissä varpaillaan ohjaillen, johon en kyllä pysty varmaan kovin hyvin. Paras mitä tein, lienee pelaaminen kädet ristissä "väärältä puolelta", ja pääsin helposti alusta loppuun ja takaisin silläkin tavalla.

Mutta kaikessa täytyy siis aina kilpailla ja jääminen toiseksi tai pahemmille sijoille tuottaa pahan pettymyksen tunteen. Onkos tässä muuten sukupuolten välillä eroa? On niitä varmaan kilpailuviettisiä tyttöjäkin paljon, mutta tuntuu usein, että he eivät halua niin rajusti kilpailla varsinkaan kun vastustajana on testosteronihirviö.

 

[sampio]

...

vlad.

Aika hauska huomata, millaisia luurankoja palstalaisten kaapeissa lopulta on. Vlad nyt ehkä viimeksi istuu mielikuviini otsasuonet pullistellen pitkin kaukaloa rynnivästä säbäilijästä, vaikka muistan kyllä joitain mainintoja sivulauseissa kovasta kilpailuvietistä. Eikä siinä todellakaan mitään pahaa ole, ihmisiähän tässä ollaan.

Kilpailuvietti yhdistettynä itsehillinnän puutteeseen ja muuhun lapselliseen käytökseen on kaikinpuolin koominen yhdistelmä. Hyvä ystäväni on tällainen, tosin nyt jo sen verran henkisesti kehittynyt, ettei aivan nyrkkiä tarvitse pelätä. Jokunen vuosi sitten sille ei viitsinyt asiasta edes vinoilla, kun nuppi ei kestänyt tippaakaan tappiota. Tyyppi on muuten todella rento ja mukavaa seuraa, mutta juoksulenkkiä kummempaa urheilua en sen kanssa viitsi vieläkään harrastaa.

 

[pancor]

Itselläni tuo kilpailuvietti on yllättävänkin kaksijakoinen. Joissakin tilanteissa osaan ottaa höntsäpelit ihan rennosti ja huvin kannalta, kun taas toisissa vedän 100-lasissa ja verenmaku suussa vaikkei voitosta saisi, kuin vittuiluoikeudet. Aikoinaan, kun pelasin vielä salibandya maalivahtina niin ruoskin itseäni jokaisen maalin jälkeen ja jos sattui helppo menemään taakse niin välillä oli lähellä etten olisi paiskannut maskia lattiaan. Myöskään käsille näpäytyksiä en juurikaan sulattanut ja jäähyähän kuumenemisistani tuli turhankin useasti.

Myöskään näissä "kaveripaini" matseissa tulee melkein aina väännettyä täysillä vaikka kuinka alussa sovittaisiin, että kunhan vähän huvikseen väännetään. Varsinkin jos satun jäämään jossakin tilanteessa alle niin silloin ottaa jonkinlainen "selviytymisvietti" vallan ja väännän itseni irti vaikka "henki menisi". Onneksi tulee nykyään käytyä tuolla lukkopainissa niin pääsee ihan valvotusti vääntämään ihan kunnolla niin, että kumpikin tietää koska pitää lopettaa.

 

[sampio]

Onneksi tulee nykyään käytyä tuolla lukkopainissa niin pääsee ihan valvotusti vääntämään ihan kunnolla niin, että kumpikin tietää koska pitää lopettaa.

Kaikkien kanssa tämä vaan ei toimi. Itse yleensä lopetan lukotuksen, vaikka taputusta ei olisi kuulutkaan, jos tiedän tilanteen menevän liian pitkälle. Siinä kun sitten höllää hiukan jujia tms, repii toinen riemuissaan kätensä irti ja käy päälle. Pitänee joskus katkaista jonkun intoilijan käsi ihan vain opetukseksi.

Mutta joo, kokeneempien kanssa homma toimii, vaikka siihen saakka olisikin väännetty tosissaan.

 

[pancor]

Kaikkien kanssa tämä vaan ei toimi. Itse yleensä lopetan lukotuksen, vaikka taputusta ei olisi kuulutkaan, jos tiedän tilanteen menevän liian pitkälle. Siinä kun sitten höllää hiukan jujia tms, repii toinen riemuissaan kätensä irti ja käy päälle. Pitänee joskus katkaista jonkun intoilijan käsi ihan vain opetukseksi.

Mutta joo, kokeneempien kanssa homma toimii, vaikka siihen saakka olisikin väännetty tosissaan.

Onneksi ei omassa treeniporukassani tuollaisia henkilöitä löydy. Kaikki olemme suht samalla tasolla eli vielä aika noviiseja ja kyllä ainakin omissa matseissani taputan itse silloin, kun tiedän ettei tästä enään itseä rikkomatta pois päästä. Luonnon päällehän se toki ottaa mutta mieluummin se, kuin sijoiltaan oleva olkapää tai taju kankaalle kuristuksesta.

 

[sampio]

Luonnon päällehän se toki ottaa mutta mieluummin se, kuin sijoiltaan oleva olkapää tai taju kankaalle kuristuksesta.

Sama täällä. Varsinkin sen jälkeen, kun kyynärpäästä kuului kimuran aikana salissa kaikunut poksahdus, päätin, että tästä edespäin nielen ylpeyteni, vaikka treenirekordini hiukan kärsisikin ja taputan ajoissa. Onneksi ei käynyt lievää turvotusta ja viikon jomotusta pahempaa, mutta ääni oli aika hauska.

 

[Timbit]

Pienenä kilpailuvietilläni ei ollut rajaa, eikä kyllä voitontahdollakaan. Tai no, raja oli siinä etten lähtenyt muita tahallani satuttamaan tai sääntöjä rikkomaan, mutta ihan sama oliko kyseessä välitunnin jalkapallopeli, koulun hiihtokilpailu tai Kimble kotona - tavoitteena oli vain ja ainoastaan voitto. Ja jos voittoa ei tullut, niin jurppi ja syvältä. Jos taas tuli voitto, niin fiilis oli taivaissa.

Hieman isompana onneksi aloin harrastaa erästä joukkuelajia kilpatasolla, koska siinä oppi häviämäänkin ihan väkisin. Oppi kuin itsestään, että häviäminen kuuluu asiaan siinä kuin voittaminenkin, ja että aina tulee uusi tilaisuus voittaa. Mikä tärkeintä, se opetti kunnioittamaan ja arvostamaan vastustajaa. Vastustajan, jota arvostan, voittaminen tuntuu todella hyvältä, mutta vastustajan, jota en arvosta, voittaminen ei tunnu juuri miltään. Samoin arvostamalleni vastustajalle häviäminen tottakai harmittaa, muttei läheskään niin paljon kuin sille toisenlaiselle vastustajalle.

Nykyään en harrasta mitään kilpatasolla, mutta muutamaa lajia harrastelijamielessä. Uusimpana tietty jääkiekko, jonka pelaamisen aloitin ihan äskettäin. Kyllä olisi vaikeaa, jos ei olisi oppinut häviämään ja nauttimaan pelistä pelinä. En kestäisi kahta minuuttia jääkiekkoilua, jos asenne olisi sama kuin lapsena. Voita siinä sitten, kun opettelet kääntymään oikealle ja muut vetää kahdeksikkoa ympärillä.

Omalla pojallani on vähintäänkin yhtä kova kilpailuvietti ja voitontahto kuin mitä itselläni oli lapsena. Pari päivää sitten pelattiin dinosauruspeliä, ja poika aloitti kiukuttelun sillä sekunnilla kun joku muu meni johtoon. Viimeiset kymmenen minuuttia olikin sitten silkkaa itkua, kun voitto valui muualle. Pitäneepä yrittää opettaa hyvissä ajoin, ettei se tappio kaada maailmaa vaikka siltä se näköjään tuntuu.

 

[magnum37]

Loistava ketjunavaus!

Itseltäni on aina jotenkin puuttunut sellainen "tappajan vaisto", mikä on heijastunut kaikenlaisissa peleissä kavereiden kesken. Pelikentillä tiedän että tuota vaistoa tarvitaan, ja ihailen jollain tasolla paljonkin esimerkiksi sellaista kiekkojoukkuetta, joiden pelaajissa sitä tietynlaista tappajan vaistoa löytyy. Kivahan se olisi ollut itse voittaa enemmän pelejä elämässä, mutta toisaalta ei se ole koskaan ollut varsinainen pakkomielle tällaiselle "coloradon suden" mentaliteetille. Mutta tilanne on kohdallani ollut eri peleissä usein se, että kavereiden intensiteetti ja halu voittaa on ollut korkeammalla, ja minä olen hävinnyt. Häviäminen totta kai aina keljuttaa, usein sillä seurauksella että alkaa kiukussa voittaa tai sitten peli menee ihan totaalisesti levälleen. Eniten "omassa pelissä" on ahdistanut se, että usein minä olen se, joka tulee alussa kovempaa, mutta sitten keskittyminen jotenkin herpaantuu ja kaveri tulee rinnalle ja ohi. Eli tapahtuu juuri toisinpäin kuin haluaisin (Great!).

Pitäisin suomalaista perusluonnetta melko kilpailunhenkisenä, nimenomaan yksilötasolla. Monilla on lapsuudesta lähtien kova tarve päteä erilaisissa peleissä. En ehkä itse ole sitten ollut koskaan valmis uhraamaan riittävästi ns. voittajataitojen kehittymiseen? Kuitenkin, mikäli terveys olisi aikoinaan sallinut, uskoisin silti että minulla olisi ollut mahdollisuus ja edellytykset pelata jääkiekkoa jopa liigatasolla, näin ilman mitään prassailua :)

Siinä tärkeimmässä, eli elämän pelissä olen kuitenkin äärimmäisen periksiantamaton luonne. Kanssani on hyvin vaikea neuvotella, enkä luovu hevillä unelmistani. Mielummin taon päätä seinään kuin teen kompromisseja.

 

[sampio]

Omalla pojallani on vähintäänkin yhtä kova kilpailuvietti ja voitontahto kuin mitä itselläni oli lapsena. Pari päivää sitten pelattiin dinosauruspeliä, ja poika aloitti kiukuttelun sillä sekunnilla kun joku muu meni johtoon. Viimeiset kymmenen minuuttia olikin sitten silkkaa itkua, kun voitto valui muualle.

Se taitaa ilmetä varsin varhaisessa vaiheessa. mitä muistan ja olen kuullut lapsuudestani. Nimittäin minun kiukunpuuskiani ei koskaan mainita, mitä tulee häviämiseen, vaikka totta kai halusin voittaa pienenäkin. Pikkuveljestäni sen sijaan on useitakin kuvia, jossa hän huutaa kurkku suorana tai mököttää sängyn alla tappion jälkeen. Meistä kahdesta hän onkin se, jolla olisi ollut saumat vaikka kovemmaksikin kilpaurheilijaksi nykyisen Suomessa pienen lajin sm-tason sijaan.

Tyttäreni on aina ollut varsin sovinnainen ja hyvä häviäjä, vaikka omaa tahtoa muissa asioissa riittääkin. Peleissä ja leikeissä en ole kuitenkaan huomannut sellaista ehdottomuutta kuten joillain pikkulapsilla on ja mitä hiukan odotain tai pelkään pojallani olevan. Saa nyt nähdä, mutta todella sinnikäs natiainen tuo on nyt puolitoistavuotiaana. Vaimollani on naiseksi varsin kova kilpailuvietti ja ehkä se olisi jommalle kummalle siirtynyt sieltä.

Joku mainitsi, että ei ota niin tosissaan heikompiaan vastaan, jos toinen suuttuu tappiosta. Vaimoni taas on sitä mieltä, että mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että mies ei ota tosissaan kilpailutilannetta tai ainakin että löysäily on liian ilmeistä. Nuoriin pätee varmasti sama juttu, eikä se toisaalta kehitä tippaakaan, että saa voiton toisen avustamana.

 

[Bone]

Itselläni on jonkinlainen kilpailuvietti myös olemassa. En tiedä, näkyykö se miten ulospäin. Joku kanssapelaaja voisi kertoa. Yritän pelata aina vastustajan tasoa vastaavalla tasolla. Useimmiten se onnistuu, aina ei onnistu. Usein pelaan heikommin kun oikeasti voisin, ts. en pelaa täysiä. Silloin tuo vietti heikkenee, mutta välillä se kasvaa ja pelaan ihan tosissaan. Kuvaan astuu kaikki pikkuilkeydet ja kikat, mitä osaa. Kiekottoman miehen estoa, maalin edessä koputtelua, susikättä tarvittaessa peliin jne.

Muuten sitten pelaan todella leppoisesti. Usein itseluottamus on täysin rajaton, alimpana miehenäkin. Kikkaa yritetään ja vaikka epäonnistuisikin, niin mitä sitten? Mielummin jotain taiteellista jäälle, kuin pelkkää tylsää dump&chase-hokia.

Epäonnistumisia tulee joka kerta. Kyllähän nekin syö miestä, varsinkin jos on tajunnut tilanteen, mutta ei ole tehnyt mitään tilanteen estämiseksi. Aina silti yritetään kunnolla pelata, mutta epäonnistumisia vaan tulee. Häviäminen ei ole aina kivaa.

Mutta uskokaa, että häviämiseen tottuu, ja jossain vaiheessa se muuttuu sellaiseksi, että se ei enää vituta. Tietysti siinä on se lähtökohta, miten sen pelaamisen ottaa vastaan. Pelaan eräässä harrastesarjajoukkueessa jääkiekkoa. 15.kausi menossa ja laskin että karkeasti olemme pelanneet 400-500 peliä tähän mennessä. Sanotaan vaikka että 470 peliä. Niistä olemme hävinneet 440-450 peliä. Ts. voittajajoukkuetta meistä ei saa.

Itse olen ottanut homman ihan täysin urheilun hienouden kannalta ja että pääsee pelaamaan lempilajiani jääkiekkoa aina välillä. Pääasia on, että tulee hiki ja pääsee vähän liikkumaan. Kyllähän tuolla peleissä näkee pelaajia, jotka painavat veren maku suussa ja valittavat joka asiasta. Osa ottaa pelit liian tosissaan. Toki itse pelataan tosissaan, mutta silti rennosti. Pelin tiimellyksessä voi heittää läppää vastustajallekin.

Aika moni tuossa joukkueessa ottaa pelit urheilun kannalta, ilman sitä hajoaisi pää huolella. Tavoitteena on voittaa vähintään yksi peli kaudessa. Viime kaudella ei onnistuttu siinä ensimmäistä kertaa seuran historiassa. Joukkue alkaa olla jo aika legenda harrastesarjassa.

Itseäni ärsyttää erään toisen kirjoittajan tavoin, jos joku ei pelaa tosissaan. Taitoa varmaan riittäisi mutta hiihdellään puolivaloilla kentällä. En tiedä sitten pelaanko itse niin, vai näyttääkö pelini siltä. Sillä tavalla en kyllä pelaa, kunnes vastustaja on liian kova että joukkueella ei ole mitään saumoja. Kerran kaudessa tulee ns. gonahdus, että ei ole mitään intoa pelata, kun vastustaja on liian ylivoimainen. Vertaa III-divarin joukkueen pelaamista Stanley Cup-finalistia vastaan.

 

[Koirapoika]

Itselläni on jonkinlainen kilpailuvietti myös olemassa. En tiedä, näkyykö se miten ulospäin. Joku kanssapelaaja voisi kertoa. Yritän pelata aina vastustajan tasoa vastaavalla tasolla. Useimmiten se onnistuu, aina ei onnistu. Usein pelaan heikommin kun oikeasti voisin, ts. en pelaa täysiä. Silloin tuo vietti heikkenee, mutta välillä se kasvaa ja pelaan ihan tosissaan. Kuvaan astuu kaikki pikkuilkeydet ja kikat, mitä osaa. Kiekottoman miehen estoa, maalin edessä koputtelua, susikättä tarvittaessa peliin jne.

Helposti huomaa vaihtelevuuden pelitavassasi vastustajan taso huomioiden. Kun olen tämän heikomman taitotason omaavaa sakkia, ei minua vastaan ole täysillä pelattu, hyvä jos puolivaloilla. Niin pitkään kun hötsypeleissä ei levyksi vedetä, ei haittaa vaikka enemmän tosissaan ottaisikin, täytyisi silloin itse yrittää enemmän. Hyvin on vielä riittänyt kun maalipaikassa huutaa selän takana tai kiilaa laidan läheisyydessä, pasmat menee sekaisin. Tuo maalin edessä kampeaminen on ihan hupaisaa vaikka etukäteen tietääkin ettei tämmöinen rimpula siellä pärjää.