Tämä "se koira älähtää" tarina on pakko kertoa kun on aikaa.
Eilen pelattiin paikallisen harrasteliigan säbämatsi. Sarjassa tuomarointi on pääosin järjestetty niin, että kullakin joukkueella on vastuullaan järjestää tuomarointi omaa peliä ennen tai jälkeen noin joka toinen (oma) peli. Tämä on tärkeä seikka, koska en halua loata "oikeiden" tuomareiden nimeä.
Pelissämme oli dumarina pari, joista toinen, hyvin suuriegoinen hahmo, onnistui (mielestäni) teknisesti oikein hyvin. Jostain syystä yksi pelaajistamme (hänkin vastaava pelaajatuomari ja erittäin hyvä sellainen) keskusteli pelin jälkeen tämä egoveikon kanssa.
Ilmeisesti kysymys oli siitä, ettei tuomari ollut pelin aikana suostunut keskustelemaan, koska pelaaja ei ollut kapteeni.
Kävelin tilanteesta ohi, jolloin minut vedettiin keskusteluun, tuomarin toimesta, mukaan.
Tuomari: Sinulla (siis sillä joukkuekaverillani) ei ole puheoikeutta, kun et ole kapteeni. Se on sääntö. Eikö olekin näin, sano sinä (siis minä) kun olet tuomari.
Minä: Kyllä pyhua saa, mutta tuomarin ei tarvitse kuunnella.... (tuomari keskeyttää lauseeni)
Tuomari: No Niiiiiin!
Minä: ...mutta kyllähän kypsä ihminen vähän kuuntelee.
Tuomari: Haluutsä että mä annan sulle punasen kortin! Häh! Haluutsä että mä annan sulle punasen!
Joo en halua. Ei tarvitse enää sanaakaan sanoa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
(Toki olisi voinut kysyä, millä sääntöpykälällä hän olisi punakortin perustellut, kun vastasin hänen kysymykseensä yleisellä tasolla, asiallisesti ja henkilöön sitomatta. Kyseisen sarjan kulttuurissa on kuitenkin turha kaivaa verta nenästä. Sainpahan vaan yhden tarinan saunaillassa, tai tässä hetkessä Jatkoaikaan kerrottavaksi.)