Kutsuttiin illanistujaisiin ja syömään Saksan valtion matkatoimiston toimesta. Saavuttiin paikalle. Hiljalleen pöytien alkaessa täyttymään ihmisistä havahduttiin siihen tosiseikkaan, että omaan pöytään tuli vain rumia keski-ikäisiä ämmiä. Kunnes...nuori, vaaleatukkainen kaunotar alkaa lähestyä pöytää ja istahtaa kirjoittajan vastapuolelle, tosin pari penkkiä vasemmalle.
Lisää porukkaa lappaa sisään. Puheensorina kiihtyy ja samalla aukeaa, että tuo kyseinen blondi puhuu täydellistä saksaa. Epätoivoisesti yrittää muistella koulun saksan tunneilla opetettuja sanontoja ja vielä epätoivoisemmin yrittää pysyä keskustelussa mukana, siis kuuntelemalla. Samalla luo alati piteneviä katseita tuohon blondiin.
Ruokaa alkaa tulla pöytään. Yrittää miettiä, mitä sanoa. Alkaa miettimään englannin kielen käyttöä. Luonnollisesti alkaa änkyttämään ja takeltelemaan, koska ei ole moneen kuukauteen puhunut kieltä. Takeltelu ei tee vähemmän yllättäen vaikutusta blondiin, jonka suu mutristuu ja silmät kertovat vielä enemmän.
Lannistuu ja alkaa miettimään, mitä sitä seuraavaksi tekisi. Kotvan kuluttua kerää uudelleen rohkeutta ja alkaa puhumaan suomea. Blondi kääntyy katsomaan, mutta jostain syystä puhuja tulkitsee eleen väärin. Puhujan tarinat eivät vaan tunnu nappaavan.
Blondi nousee, katse seuraa hänen askellustaan. Ei vieläkään mitään järkevää lauseenmuodostusta.
Ilta jatkuu. Samanlaisia epämääräisiä ja tuhoon tuomittuja yrityksiä seuraa harvenevassa tahdissa, sillä muut haluavat puhua saksaa.
Noin puoli tuntia ennen kotiinlähtöä selviää, että blondi puhuukin suomea. Ja lisäksi hänellä on jo poikaystävä. Mutta ainakin vatsa tuli täyteen.
The story of my life.