Jännää joskus tämä ihmisten kanssa oleminen.
Tiedättekö kun aina välillä törmää semmoisiin ihmisiin, joiden kanssa ei ole minkäänlaista yhteistä säveltä? Ei sitä kuuluisaa kemiaa? Enkä nyt siis tarkoita mitään seksuaalista kemiaa, vaan ihan ylipäätänsä sitä että ei ole ollenkaan toisen ihmisen kanssa samalla aaltopituudella. On semmoinen olo, että ei pysty yhtään olemaan oma itsensä.
Todella ahdistavaa jos/kun joutuu ikään kuin olosuhteiden pakosta (minun tapauksessani nyt siis työasiat) olemaan tämmöisen ihmisen kanssa tekemisissä. Oikein mitään yhteistä puhuttavaa ei ole, kuin korkeintaan ne päivänpolttavat työasiat, joista pystyy hetken niitä näitä rupattelemaan ja väistelemään vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Mutta siinä se sitten onkin.
Sitten joidenkin toisten kollegojen kanssa juttua riittää ja sitä tulee täysin vaivattomasti vaikka kuinka paljon. Juttu jatkuu luonnollisesti siitä, mihin se edellisellä kerralla on jäänyt. Huumorintajut kohtaavat, ja nauretaan samoille asioille.
Eikä tuossa aluksi mainitsemassani ihmisessä siis mitään sillä tavalla vikaa ole. Ei ole mitään supervaikeita luonteenpiirteitä, ja hän on ihan tavan tallaaja. Mutta kun ne kemiat eivät vaan kohtaa, niin ne eivät vaan kohtaa.
