Kerro, kerro kuvastin...
Naiskauneudesta puhuttaessa ei ole sopivaa jättää hiihtäjänaisiamme maininnoitta. He, jos ketkä ovat olleet läpi urheilunhistorian oikeita henkilöitä levittämään suomalaisen naiskauneuden ilosanomaa urheilevalle maailmalle.
Hiihto jo lajina on omiaan tuomaan naisen parhaat puolet esiin. Ravakasti maaliin sivakoivassa neidossa kelpaa silmiänsä lepuuttaa. Punertavan kukkean naamansa reiluun räkäkerrokseen kuorruttaneen tyttären sulkisin suoraan loppuliuùsta ilomielin syleilyyni. Synnyttävä nainenkin on kaunis, muttei lähimainkaan maalialueella nelinkontin kuolaavan hiihtäjättären väärti.
Kaikilla lienee tuoreessa muistissa nämä kaurapuuron siivittämät nykykaunottaremme, mutta muistaako kukaan enää menneiden lumien lykkijöitämme?
Marja-Liisa Kirvesniemen saapuessa ensikertoja hiihtokilpailuissa naisten pukuhuoneeseen, kiljuivat kilpasiskot kauhuissaan sulojaan peitellen. Eivät uskoneet naiseksi ennen lähempää tarkastelua. Harjoituslenkeillä Harrin kanssa hiihellessä miehensäkin käänsi mieluusti katseensa Marja-Liisan pakaroista toisaalle. Kymmenientuhansien yhteisten harjoituskilomerien rupeama väänsikin Hartsan nupin lopullisesti kaakkoon. Tuo lanttu kenossa lykkiminen muodostuikin Harrin tavaramerkiksi sittemmin, syitä ei vain moni tiennyt.
Samoihin aikoihin Marja-Liisan kanssa otti kilpaladuilla siskoistaan mittaa muuan Tuulikki Pyykkönen. Pyykkösen pylly oli luvalla sanoen pyylevä, ja jalat kuin pylväät. Tiedä sitten oliko noista haittaa vai hyötyä itse mittelöissä? Ainakin ohittaminen maastossa oli mahdotonta. Metsään raivattu latu-ura ei yksinkertaisesti jättänyt tilaa ohituksille. Tuulikin vaihtaessa vuorotahdille raskaana puolelta toiselle huojahteleva ahteri rojautteli roiman taklauksen tavoin kilpasiskot pitkin lähimaastoa. Protesteja ei kukaan tohtinut aiheesta jättää.
Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta otan tähän äänestykseen mukaan ylivoimaisesti eroottisimman hiihtäjän mitä ikinä laduilla on tavattu. Hän on Elli Teurajärvi. Elli oli täysverinen koltta jostain poronhoitoalueelta. Immo Kuutsa, muistattehan tämän hiustaiteilijan seiskyt ja kahdeksankymmentä lukujen hiihtovalmennuksesta, äkkäsi hänet susia näännyksiin hiihtämästä. Näännytti loppuverryttelynä kaiketi Immonkin, mutta siihen ei paljoa tarvittu.
Joka tapauksessa Elli hilottiin maalikyliin ja vaihdettiin lyly ja kahlu kuttaperkkasivakoihin. Mäystimet lapikkaineen kangaspäällysteisiin Adidaksiin. Ja ennen kaikkea Ellin ylle pingotettiin vartalonmyötäinen hiihtotrikoo. Näky muutti kertalaakista elämäni suunnan, sillä Ellin rinnat eivät olleet kookkaat eivätkä isot – ne olivat valtavat! Kuin kaksi keski-kokoista nyrkkeilysäkkiä. Jonottaessa ne veivät kahden ihmisen tilan. Kilpailunumeroista jouduttiin jatkamaan nauhoja ne Ellin ympärille saadakseen. Hiihtäessä Elli ei alamäissä voinut haaveillakaan virtaviivaisesta muna-asennosta, sillä tissit olisivat armotta krahnanneet lumeen, sitä paitsi tuskinpa tuo omin neuvoin enää kovinkaan imevästä etunojasta olisi pystyyn urennutkaan.
Elli on märkä päiväuneni, jonka rinnoilla loikoillen olisi lysti natustella sipsejä ja hörppiä kaljaa MM-kisoja seuraillen. Minä äänestän Elli Teurajärveä. Anorektikot sucksikoon kuuseen!
Juohtuipa vaan mieleeni…