Virallinen Provinssi-raporttini
Hengissä on selvitty Pohjanmaalta Kouvolaankin. Olo on yhä väsynyt, mutta erittäin onnellinen. Antia on tullut pureskeltua jo sen aikaa, että voi tehdä analyysejä - joita nimim. Rok jo lauantaina kaipaili :-)
Aloitetaan perjantaista. Meno-Anulla käyntiin, Kotiteollisuutta tuli kuunneltua tovi ja The Knobinkin ehti nähdä vilaukselta. Perjantain ainoa varsinaisesti kiinnostanut bändi oli Turbonegro. Kovasti kaikki moittivat keikkaa, ja olihan se selvästi heikompi veto kuin se eka keikka pari vuotta sitten Ruisrockissa. Ero loistavien levyjen ja kahden comebackin jälkeisen plätän välillä tuli kyllä harmillisen selväksi. Tylsiä rokkirenkutuksia oli setissä liikaa ja niitä vielä venytettiin. Olisi kai pitänyt olla enempi jurrissa, jotta olisi jaksanut noista singalongeista innostua. Mutta kyllä mää noin niinkuin kokonaisuuten tykkäsin, vaikkei Denim Demonia soittaneetkaan. Yleisöön tykitetyt setelit ja folio näyttää aina makeelta. Mew yllätti positiivisesti, sillä sehän oli yllättävänkin rajusti rokkaava bändi livenä, eikä odottamaani muniinpuhaltelua. Laulajan ääni kohosi kyllä aavistuksen tai pari ärsyttävyyden puolelle.
Lauantain bändeistä en oikeastaan odottanut mitään. Iltapäivä menikin vähän ravaamisen puolelle. Liekki, Maj Karma, 69 Eyes ja 22-Pistepirkko olivat aikalailla sitä mitä pitkin, mutta muutama biisi sai riittää jokaiselta. The Donnas on nykyään tylsä, eikä pelkkä katseluaspektikaan jaksanut innostaa. Zen Café taisi saada kunnian taustoittaa palaveriamme olutteltassa, chileläissuosikeilta riitti eka torventöräytys. No, ei kuulin mä sitten lopussa Marley-coverin ja pari muutakin biisiä. Olipa muuten tutun näköinen laulaja. Väkisinkin kävi mielessä, että järjestäjät olivat päättäneet napata Gore Gore Girlseille korvaajan valmiista paketista, ja naamioineet Hank von Helveten Jeesus-asuiseksi reggaemieheksi...
Välissä piti käväistä saarilavalla, jossa meuhasi Negative. Ei edes hävettänyt, siellä oli ihan kaikenlaista porukkaa. Varovasti puun takana uskalsi joku Sid Vicious -paitainenkin tanssahdella. Kuraahan se niiden musa oli ja Jonne Aaron huolestuttavan humalasa tuollaiseksi valtakunnan teini-idoliksi. Slipknot käytiin katsastamassa, mutta ei kuuluttu perheeseen. Ei, vaikka laulaja kuulostikin ihan Greg Graffinilta puhuessaan - siis jos joka toisena sanana käytetty "fuck" jätetään laskuista.
Mars Voltan kohdalla täytyy tunnustaa, että liian progeahan se mulle oli. Komeastihan ne soittivat, rumpali vielä polki hurjaa tahtiaan paljain jaloin, ja jänniä ääniä saivat aikaan. Mutta kolme varttia oli meikäläiselle ihan tarpeeksi, johan siinä kutakuinkin kolme biisiä ehtikin tulla (eka ainakin taisi kestää 17 minuuttia). Puolitoista tuntiako ne yhteensä soittivat? Muusikoiden musaksihan noita marsilaisia on sanottu ja piti kyllä sikäli paikkansa, että varmasti joka toisella kaljatelttalaisella oli passi kaulassaan. Jos se yksi ryömimiskunnossa ollut katselija oli tosiaankin Tommi Liimatta, niin huh-huh.
En kyllä ollut ainoa, joka sai tarpeekseen Voltasta kesken. Musikanteista ainakin Okke Komulainen ja Herra Ylppö poistuivat samaan aikaan meikäläisen kanssa. Yllättäen musikanttien kiinnostuksenkohteeksi osoittautuikin ihan helvetin hyvän keikan samaan aikaan vieressä paahtanut Lama, jota olivat tsekkaamassa myös Martikainen ja Paleface. Vanhat äijät vetivät kyllä pirun hyvin, oli kiistatta meikäläisen kohokohta lauantaina, vaikkei Lama koskaan olekaan suurimpia punk-suosikkejani ollut. Jaksoivat vetää vielä pari encoreakin.
Marilyn Manson oli kai sitten se kaikkein suurin nimi ja veti varmaan melkein 20.000 ihmistä päälavan eteen. Ihan komeahan se keikka oli, vaikkei uutta ollutkaan vissiin kuin ne serpentiiniseitit. Esiintyä mies kyllä osaa, mutta biispuolella on aika pahoja puutteita. Jos tunnin keikkaan pitää panna kolme coveria, eikä niiden lisäksi yleisö innostu kuin Trentin kynäilemästä Beautiful Peoplesta, niin vähän heikoilla eväillä ollaan. Yllättävän lyhyen keikan MM mielestäni veti, mutta oikeastaan hyvä niin. Ehdittiin nääs vielä sopivasti NYT-telttaan The Braverya tsekkaamaan, ja just kun se ihku biisi oli vuorossa. Siis se radiohitti, joka kuulostaa liian kovilla kierroksilla pyöritetyltä Joy Division -sinkulta. Laulajan Morrissey-vaikutteet (tai ehkä ennemmin imitaatio) nauratti ja tuskastutti välillä, eikä nuo vieraat biisit kovastikaan sävähdyttäneet. Vieressä melskannut Kuolleet Intiaanit oli sitten meikattu ja lahjattomampi HC Andersen. Fleimareiden tahdissa oli hyvä tallata autolle.
Kun Molkon Briania ei Suomeen saada, niin silloin pitää turvautua paikalliseen "Placebo meets Tool" -kollaboraatioon. Lapkon keikan olisi seurannut mielellään kokonaankin, mutta ilmaantui muuta menoa. Seuraavana vuorossa olleen Disco Ensemben keikka sen sijaan tsekattiin alusta loppuun. Seuralaiseni mielestä se oli Provinssin paras veto, omaan makuuni aavistuksen liian pomppuhevaava. Mutta hyvä siltikin. Ja sen jälkeen olikin hyvä alkaa varailla paikkoja neljän tunnin päästä luvassa ollutta NIN:iä varten.
Välissä soittanut The Tears oli ihan jees. Vanhoja Suede-ralleja ei kuultu, mutta ihan samoilla laduillahan pojat jatkoivat. Pari nopeampaa vetoa, alá Animal Nitrate, olisi kyllä ollut paikallaan. Nyt mentiin tuolla slovarikaavalla. Onhan se parasta poppia genressään, muttei kanna levyn tai keikan mittaa. Hyvissä väleissä äijät olivat varmaan keikankin jälkeen, taatusti sovitusti saivat Mrs.Brett ja Bernard vuorotellen olla etualalla. Yllättävän hyväntuulinen ja ystävällinen oli kyllä vokalistimme. Vaan ne pitkät välispiikitkin saattoivat johtua siitä, ettei biisejä niidenkään avulla riittänyt kuin 45 minuutiksi... "Kiitos" tuli kuitenkin poikkeuksellisen sujuvasti.
Nine Inch Nails oli se bändi, joka minut Provinssiin sai. Känkkäränkkästara oli kai ollut taas aika tiukkana järjestelyistä, mukaan lukien kuvauskielto, mutta olipa onneksi tiukkana lavallakin. Pisin välispiikki oli "thank you", mitään suurempaa show'ta ei ollut pykätty, joten pelkkään musaan luotti NIN. Ja mikäs siinä oli luottaessa. Tunti ja viiskytä minuuttia menivät rattoisasti, vaikka tunnelma ehkä keskivaiheilla vähän lässähtikin. Kädet pystyssä huojuva täpötäysi teltta oli melkoinen näky. Paljonko sinne porukkaa mahtuikaan? Olin vähän pelännyt, että Reznor täyttäisi setin uuden levynsä biiseillä, mutta katinkontit. Melkoinen best of tuo setti oli - yli 15 vuoden takaiselta debyytiltäkin kuultiin muistaakseni neljä biisiä. Tsumtsumin kitarasankarointi oli kenties komeinta ikunas. Hieno bändi näköjään livenäkin, joten mikäpäs parempi keikka lopettaa festarit?
Top 3 oli siis:
1. NIN
2. Lama
3. Turbonegro
Ja mitäs vielä. Autossa oli halpa nukkua - tai ainakin yrittää. Suurempaa valittamista ei majoituksesta ole, mutta sitä mää vallan kamalasti ihmettelen, että mikä porukka huudattaa takaluukku auki subwoofarit huutaen rokkifestareilla nykyiskelmää (vai mitähän Sillanpäätä se olikaan?). Vittu, meenkö mä Tangomarkkinoiden yöpyjille huudattamaan Slayeria, meenkö?
Järjestelyt sujuivat nekin hyvin. Juomakielto nyt oli aika dorka ja on se kumma, kun sitä sisäänmenoa ei saada sujuvaksi. Mitä järkeä vaihdattaa ranneke etukäteen, jos sille on portilla varattu yksi kämäinen käytävä?
Mutta joo. Lauantaina alueella oli varmaan 25.000 enemmän tai vähemmän humalaista ihmistä, enkä yhtään tappelua nähnyt koko aikana. Ja lavojen sijoittelu toimi sekin, aluehan on mahtava.
Toivottavasti sinne tulisi ensi vuonnakin kiinnostavia bändejä. Matka oli pitkä mutta kannatti tehdä.
EDIT: omat kuvat on vielä arvoitus, mutta tulipa tässä mieleen hassu juttu. Kuinkakohan paljon mahtaakaan ympäri suomenmaata olla meikäläisenkin rumasta karvaturvasta kuvia tuikituntemattomien albumeissa, varustettuina kuvateksteillä "Pera ja Töntze" tai jotain muuta hämärää.