Mielestäni on (kuten jo moni kirjoittaja totesikin) ensiarvoisen tärkeää se, että liigasta löytyy erityyppisiä ja värikkäitä pelaajia. Verrattuna esimerkiksi 1980 -luvun maalijuhliin nykyinen kiekko on ammattimaista virheiden kyttäystä ja roolipelaamista, jossa jokainen viidakon sentti on kartoitettu. Aikaa ja tilaa hurlumhei -hockeylle on jatkuvasti vähemmän. Peli kaipaa väriä, enkä toivo edes Jari Korpisalon tai Kari Haakanankaan lähtöä sarjasta! Elämyksistähän me katsojat maksamme, ja aika ajoin on kiva nähdä muutakin kuin tiukalla viisikkopuolustuksella saavutettuja 1-0 tai 2-1 -voittoja. Ainoa asia jonka liigasta poistaisin ovat raukkamaiset vastustajan vahingoittamisyritykset. Pieni "markan paini" maalinedustalla kuuluu sen sijaan peliin, jos kumpikin osapuoli siihen aktiivisuutta osoittaa. Kiekkoilu ei saa sekoittua ringetteen, ja kovalle mutta reilulle pelille on oltava tilaa.
Tuo keskustelu Bluesin värittömyydestä on mielenkiintoinen. Blues on elävä esimerkki seurasta, jolla on liigan värikkäimpiä pelaajia, mutta joka ei todellakaan ole joukkueena omaleimainen tai värikäs. Blueshan ei herätä maakunnissa läheskään samanlaista reaktiota kun narri tai iso kissa. Luulisin, että asia johtuu paitsi perinteiden puuttumisesta, myös siitä että pääkaupunkiseuden lätkämarkkinat olivat jo ennen Kiekko-Espoonkin saapumista varsin kylläiset. Lisäksi vanha fraasi kertoo, ettei kannetulla vedellä ole taipumus pysyä kaivossa kauaakaan. Joukkue tuntuukin monessa mielessä turhalta. Aiemmin Espoon joukkueessa oli ripaus eksotiikkaa sen pelatessa Matinkylän ladossa, mutta sekin taika on nyt kadonnut. Blues ei ole omavarainen, rikkain eikä köyhin, hyvä eikä huono eikä se herätä sen enempää vihaa, kateutta kuin sääliäkään. Blues vain on jotain.
Blues pääsee maakuntien katsojien inhokkilistalle vain joko olemalla huippumenestyvä tai hankkimalla jonkinlaisen oman identiteetin. Pelkkä kalliiden yksilöiden ostaminen ei riitä. Eikä sekään, että nuori makkarapohatan perillinen cruisailee kylillä keräilemässä sakkolappuja.