Pikkuhiljaa alkaa tämäkin paketti sulamaan. Paljon tuossa olikin sulateltavaa, sen verran vuoristorataa tämä(kin) kausi oli. Jos nyt vähän summataan, niin...
Viime kauden pronssimatsin jälkeen oli hieman vaikeaa. Hyvä runko oli jo kasassa, mutta pari selkeää puutetta (mm. pakisto) paistoivat läpi ja Jaskan lähtö oli haikea. Paljon juttua liikkui muun muassa Lepistöstä, mutta mielestäni ns. kovat pommit jäivät suutareiksi. Tulijat olivat enemmän raatajaosastoa (Rask) tai nousevia nimiä (Moses) kuin mitään huikeita hankintoja.
Pelien alku ei sekään mennyt aivan kuin satukirjassa. Tuloksellisesti ei oltu huonoja, mutta kaukalossa sattui ja tapahtui vähän liikaa. Olin jo aiemmin kritisoinut "liikaa panostusta treenimatseihin" ET:n osalta, mutta en nyt saatana tällaista osannut odottaa. Niemeä ja kumppaneita vietiin saigonille, syyskuun ensimmäisen päivän tapahtumat olivat ruma osa kiekkohistoriaa ja sarja-avaukseen lähdettiin ilman koutseja, ykköspakkia, paria kärkikorin hyökkääjää ja henkistä yliotetta. Turpaan tuli, Peltonen rankaisi ja vitutus oli kovaa.
Avausottelun jälkeen koko alkukausi Virran johdossa tuntui pahalta. Peli oli väkinäistä, paketti ei pysynyt kasassa ja homma oli vaikeaa. Eipä paljon muutama yksilö lämmittänyt siinä tilanteessa, kun takkiin tulee ja penkin takana irvistelee turkulainen. Vähemmästäkin on tapettu tai jotain.
Kun sakot oli valmennuksen osalta maksettu, alkoi kausi käytännössä uudestaan. Peli alkoi toimia, voittoja saatiin, mukaan astui kaksi aivan ylivertaista jamppaa (Karlsson&Filppula) ja oli aivan saatanan helppoa olla iloinen. Aivan kaikki tuntui toimivan täydellisesti ja organisaatiosta oli vaikea löytää mitään heikkouksia. Elämä oli ihanaa aikaa ja linnutkin osasivat pitää turpansa kiinni.
Loukkaantumisia tuli pitkin kautta, mutta suurempaa stressiä noista ei vielä silloin osannut ottaa. Moni kärkiäijistä oli liekeissä, junnut paikkasivat hyvin ja voittoja satoi. Jälkikäteen ajateltuna olisi tosiaan pitänyt uhrata vuohi tai pari, tuskin pleijareissa olisi kaksijalkaisesta Filppulasta, täydessä iskussa olevasta Hardtista tai Eavesista haittaa ollut. Mutta ei, kauden aikana nuo loukkaantumiset tuntuivat melkein lujittavan omaa uskoani: jos joukkue pärjäsi vajaallakin, niin miten se pärjääkään parhaalla miehistöllä?
Runkosarjavoiton jälkeen piti kääntää katse kohti pleijareita. Joukkueen piti olla kunnossa ja ainakin oma asenteeni oli se, että aivan asma kuka tulee vastaan, neljää voittoa meiltä ei otettaisi. Pleijarit sitten alkoi ihan hyvällä kolmenollalla. Elämä hymyili ja kaiken piti olla valmiina.
Sitten taivas repesi. Raumalla tuli niin puhdas perseraiskaus, että verijälkiä jatkui varmasti Äijänsuolta aina Ilmalaan asti. Jokainen kuti tuntui uppoavan meille, mutta vastustajan maali oli kuin noiduttu. Kilpeläinen oli pettänyt ja kärkijätkien kondis ei ollutkaan sitä, mitä olisi vaadittu. Lopulta sitten kaava oli melkoisen selkeä: Jokerit joutui tekemään hirveän määrän töitä maalien eteen, Lukko rankoi liian kovalla prosentilla jopa sinisen jälkeen lähteneillä rannareilla. Kausi päättyikin lyhyeen ja mestaruussaunan olisi voinut vaikka polttaa.
Yksittäisistä pelaajista suurimman vaikutuksen teki Karlsson. Aivan huikea jätkä kaikin puolin. Tuosta jätkästä voisi ladella juttua kirjan verran ja silti oltaisiin vielä hyvissä puolissa. Ironista, että miehen kausi NHL:ssä päättyi hieman samoin kuin Jokerien kausi liigassa: liian aikaisin.
Vielä viime vuoden puolella Moses tuntui olevan aivan saatanan kova haku. Maaleja tuli, sisko oli nätti ja mies itse vaikutti kovinkin sympaattiselta. Sitten jotain tapahtui ja ensimmäinen osa jäi pois. Ja kuin kohtuuden ivaa oli se, että miehen kausi käytännössä päättyi loukkaantumiseen paikallismatsissa, mutta silti Nordlundille arvottiin liigan mahtikäskyllä pelikielto.
Varsinkin alkukaudesta Lamberg taklasi itsensä omaan sydämeeni. Noin hirveällä tahtotilalla varustettu pelaaja ei voi olla huono pelaaja. Mies meni vaikka läpi plekseistä jos oli tarvis ja takoi sivussa pari maalia. Luonnollisesti porokuningaskin loukkaantui ja loistavasti alkanut kausi jäi vielä totutteluksi aikuisten sarjoissa.
Sitten se kipein juttu pelaajien osalta. Ei tarvitse mennä kovinkaan montaa viikkoa taaksepäin kun pidin Eeroa vielä täysin riittävänä kassarina mestaruusjunan ohjaimissa. Sitten jotain tapahtui ja Raumalla kolmeen matsiin mies pelasi vähän alle 100 minuuttia päästäen 9 maalia. Käsittämätön saldo, varsinkin kun kyseessä oli muutakin kuin vain yksi heikko matsi. Niitä heikkoja matseja Raumalla mies pelasi peräti 3 kertaa, tosin kaksi kertaa joutuen penkille. Vielä kun ensimmäisen matsin jälkeen Areenakaan ei ollut maaginen paikka pelata, niin Eero oli yksi suurimmista (vaikkakaan ei ainoa) syistä pitkään kesälomaan.
Ei siinä, käteen jäi kasa hyviä ja huonoja muistoja. Tylsä tämä kausi ei missään nimessä ollut, vaan tapahtumia riitti puolin ja toisin niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Koko kesä tässä kuitenkin menee pettymystä sulatellessa, tällaiset sulamiset kun tuntuvat aivan saatanan pahalta. Selvästi paremmalle on jopa kunnia hävitä kunnon taistelun jälkeen, mutta... Niin, Lukko suorastaan alisti Eeroa ja kumppaneita.
