Olympiafinaalin 2006 jälkeen muistan, että on ollut ainut hetki kun olen pettymyksestä itkenyt urheilun vuoksi. Onnen kyyneleitä on tullut tiruteltua sitten useammankin kertaa.
En minä niin vakavasti näitä kuitenkaan enää ota. Nykyään riittä yksi nukuttu yö pyyhkäisemään kaikki vitutus pois jos urheilussa tulee takkiin (ei tää niin vakavaa kuitenkaan ole), mutta kyllä mä muistan että silloin nuorempana niin kyllä tuosta Torinosta jonkun aikaa toivuttiin.
En myöskään usko että tunneskaalaltaan yhtä voimakasta ottelua enää omalle kohdalle sattuu. Tuossa turnauksessa kuitenkin oli ne kaikki sankarit ja pelaajat joiden uraa oli tullut tapitettua vuositolkulla ja kasvettua tuon jääkiekon parissa. Saku, Teemu, Jere, Ville, Teppo, Kimmo jne. Ja Ruotsilla kaikki ne legendat joita vastaan oli kauhunsekaisin tuntein tullut monet matsit nähtyä. Forsberg, Sundin. Lidström...
Se oli SE PELI ja jännää miten elävästi sen tappionhetken jälkeisen tunnelman ja sen koko tilanteen ihan elävästi edelleen muistaa, vaikkei itse pelistä muistakkaan mitään.
Ei se vaan ole sama, jos MG, Vatanen ja kumppanit vielä vastaavaan tilanteeseen pääsisikin. Joku siinä vain on, että nuorena asiat kokee niin paljon voimakkaammin.
