Niin, kuten tässäkin nyt moni on todennut, niin kevät 2011 tavallaan pyhitti ja tasoitti kaiken muun, mutta ei Torinoa. Ei vain millään. Itse pidän mittarina juurikin sitä, että jos clippejä ottelusta pystyy katsomaan, niin silloin se on käsitelty, ja yli on päästy. Nykyään Tshekki-jatkoajat ja Ruotsi-puolivälierät menevät jo sellaisella "ohhoh, olipas matsi ja katkeraa silloin" -asenteella, mutta tuota Torinon pätkää en aio edelleenkään avata.
Lukemattomia kertoja olen tälle palstalle kirjoittanut samoja ajatuksia kuin monet yllä. Olin Torinon aikaan 15-vuotias, ja joukkue oli täynnä pelaajia, jotka olivat saaneet minut rakastumaan lajiin. Niiden ihmisten muodostama joukkue oli tuossa maailman parhaiden pelaajien turnauksessa aivan ylivoimaisesti paras. Tuon yhden ottelun voitto, ja rakastamani pelaajat olisivat olleet ikuisesti kuolemattomia. Toki he ovat sitä minulle jo nyt, mutta totta kai olympiavoittajissa on erilainen kaiku. Koko Suomen jääkiekkoilun kulttuuri olisi voinut muuttua tuon voiton myötä, ja kun Suomen kiekkoilun kulttuuri muuttuu, silloin myös merkittävän kansanosan kulttuuri ja identiteetti muuttuu.
Olen nähnyt elämäni aikana varmasti tuhansia jääkiekko-otteluita, ja tuo on ainoa, jota en ole pystynyt katsomaan loppuun. Reilu viisi minuuttia ennen loppua Hagman lämäsi unelmapaikalta päin Lundqvistia, ja silloin ajattelin etten yksinkertaisesti kestä katsoa tätä. Joten itseasiassa en ole tuota Jokisenkaan paikkaa koskaan livenä nähnyt. Menin takapihalle istumaan, ja kun kymmeneen minuuttiin kukaan lähitaloista ei rynnännyt ulos eikä mitään kuulunut, tiesin miten on käynyt. Kun palasin sisälle, Teppo Numminen itki televisiossa.
