Katkeruuksien muistelemisen voisi aloittaa vaikka keväästä 1984 jolloin Ässät oli toistaiseksi, korostan sanaa toistaiseksi, viimeisen kerran finaalissa ja meni häviämään Tapparalle. Mutta totta puhuen, vielä silloin jääkiekko oli minulle vain peliä, eikä mitään elämää suurempaa, joten en voi oikeasti sanoa tunteneeni katkeruutta. Eikä katkeruus varmaan niihin aikoihin vielä muutenkaan kuulunut tunneskaalaani. Eli kai tuo tuli kuitattua parilla kirosanalla isompien vanavedessä ja sitten takaisin pikkuautoilla surraamaan tai jotain muuta vastaavaa. Ties vaikka olisin vähän iloinnutkin Tapparan voitosta, kun varhaisemmasta historiasta kuitenkin löytyy tuo kammottava luuranko, tai tässä tapauksessa Tappara-takki, kaapista, eikä pelkästään kaapista vaan jopa minun päältäni. Onneksi siitä ei ole todisteena yhtään valokuvaa, jos olisi, niin se olisi todennäköisesti kaikkein katkerin kiekkoon liittyvä muisto. Ja kyllin katkera se on ilman valokuvaakin.
Kevät 1989 ja putoaminen muistuukin jo oikeasti katkerana palana. Ei siinä niin pitänyt käydä, eikä Ässien putoaminen divariin voinut mitenkään olla mahdollista. Ei sellaista osannut ajatellakaan, että Ässät voisi pelata divarissa jotain ihmeen KooVeeta, Sportia, Ketterää tai FoPSia vastaan. Ja katkeruutta sulostuttivat ainakin radion välityksellä erittäin suurilta vääryyksiltä kuulostaneet tappiot Joensuussa epäselvine maaleineen ja katoamistempun tehneine maalituomareineen.
Taas saatiin mennä viisi vuotta eteenpäin ennen kuin tuli seuraava todella katkera paikka. No, katkerasti päättyivät toki myös keväät 1992 ja 1993, mutta molempia katkeruuksia edelsi niin upeat voitot, että ainakin minun mieliini nuo ovat syöpyneet lähinnä hyvinä muistoina. Mutta kevät 1994 ja V-P Ketolan Ässät lähtee runkosarjan kakkostilalta hakemaan vähintäänkin mitalia, kuiskittiinpa uskaliaasti jopa mestaruudesta. Tapparan piti olla pelkkä suupala, mutta niin nuo pirut vaan nappasivat kaksi ensimmäistä voittoa ja peli näytti selvältä. Mutta Ässät ei lannistunut, vaan ensin Porissa Nemo Nokkosmäen hat trickin johdolla voitot 1-2:een ja sitten Tampereella edes Seppo Mäkelä ei kyennyt estämään hyvästä yrityksestään huolimatta Ässiä tasoittamasta otteluvoittoja. Ässät oli ollut noissa kahdessa pelissä niin paljon parempi, ettei ainakaan kukaan Porissa epäillyt, etteikö Ässät marssisi ratkaisevasta ottelusta lähes näytöstyyliin kohti mitaleita. Uho Isomäessä oli parhaimmillaan, niin minunkin mielessäni, mutta läpihuutojuttuun tuudittautunut patalauma sai terävät kirveen iskut ohimoon ja se siitä kaudesta. Katkeraa, niin katkeraa, siinä mielessä ei ollutkaan yllätys, että suurta uhoa seurasi pulloje tuho.
Sen jälkeiset play offs-tappiot eivät ole vastaavaa tuskaa saaneet aikaiseksi, vaikka ainahan ne kirpaisevat enemmän tai vähemmän. No, 1996 oli muuten vain katkera, mutta pelillinen panos ei lopulta siihen syytä antanut, kun mahdollisuudet menivät jo aiemmin talvella yhdessä silmän räpäyksessä. Ehkä enemmän kirpaisi keväällä 1997, kun loistavasti alkanut puolivälieräsarja TPS:ää vastaan kääntyi sittenkin tappioksi. Jos K.Takko olisi pysynyt terveenä ja siinä vireessä kun normaalisti niin...tiedä mihin Tammisen hurmos olisi tuolloin siivittänyt.
Tavallaan nämä pari viime kautta kaikkine taustasotkuineen ovat olleet kokonaisuudessaan katkeria ja sellaiset muistot niistä tulee jäämään ikuisiksi ajoiksi. Pari yksittäistä peliä voidaan näistäkin esille nostaa ja kyllä ne ovat nuo kotiavaukset Lukkoa vastaan. 2000 ja Läntisen henkseleiden paukuttelu etukäteen sekä koko kesän jatkunut toitotus kuinka tärkeä tuo avauspeli on ja sitten saadaan seurata jotain aivan järkyttävää näytöstä. Siinä vaiheessa en tosin vielä tiennyt, mikä kierre jää päälle, joten ehkä epäusko kuvaa tunteita paremmin kuin katkeruus. Mutta viime syksyinen toisinto tuntui jo helvetin katkeralta. Kuitenkin oli toiveita paremmasta ja aika moni, minä mukaanlukien, koki varmasti mielessään, että tämä Lukko-peli on jonkinlainen elämän ja kuoleman koitos, joka antaa taas suunnan koko kaudelle. Ja sitten sitä samaa paskaa alkoi valumaan niskaan. Teki mieli poistua häntä koipien välissä kesken pelin hallista ja tulla takaisin sitten joskus, kun kaikki on paremmin. Koko maailma tuntui hetken helvetin epäoikeudenmukaiselta. No, sitähän se pitkälti onkin.
Mutta mitäpä näitä muistelemaan, uusi kausi, uusi mahdollisuus. Jos välillä vaikka syntyisi niitä uusia hienoja muistoja. Tosin olen kyllä enemmän kuin valmis kokemaan tällä kaudella yhden uuden katkeran kevään play offseissa.