Hyvä kirjoitus kaiken kaikkiaan.
Suomen tilanteessa on hyvä muistaa kuitenkin, että tällä hetkellä pelaajien taso ei ole sillä tasolla, kuin millä se oli esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten Suomen olympiajoukkueen kakkossentteri painoi NHL:ssä 89 pistettä ja seuraavana kautena 91 pistettä. Sellainen pelaaja olisi heittämällä Suomen ykkössentteri nykypäivänä. Kaikki kunnia Mikko Koivulle, Valtteri Filppulalle ja Jussi Jokiselle, mutta nämä kolme (täysin sattaumanvaraisesti valittua) jääkiekkoilijaa jäävät todella kauas siitä mitä esimerkiksi Saku Koivu, Teemu Selänne, Jere Lehtinen tai vaikka Olli Jokinen joskus pelillisesti olivat. Sama pätee puolustukseen. Puolustusosasto on toki nyt Suomen osalta todella nuori ja vertailu ei siinäkään mielessä ole mielekästä Teppo Nummiseen tai Kimmo Timoseen, jotka olivat urallaan todella kovia tekijöitä. Suomen konkarit ovat tosiaan jättäneet kaukalot jo nuoremmilleen ja saman aikaisesti nuorten maajoukkueissa kovaa jälkeä tehneet ja menestystä niittäneet 90-luvun ihmelapset ovat vasta kasvamassa saappaisiinsa.
Mutta samaan aikaan on muistettava, että vaikka materiaali ei ole sitä mitä se muilla kovilla mailla on ja siinä annetaan tasoitusta, niin sen ei pitäisi olla kuitenkaan esteenä menestykselle. Suomen materiaali riittää edelleen haastamaan kenet vain, koska vain.
Henkilökohtaisesti en usko, että meidän pelin aika on ohi. Meidän pelin kehitystä tulee kuitenkin edelleen jatkaa eikä saa jäädä laakereille lepäämään. Täytyy kuitenkin muistaa, että World Cupissa Suomi pelasi suhteellisen tasavahvan pelin Venäjää vastaan ja Ruotsia vastaan voitti jopa maalipaikoissa. Valmentajan tehtävänä on juurikin luoda pelaajien kannalta optimaalinen pelitapa, ja jää pelaajien tehtäväksi lyödä kiekko pussiin, sitä ei voi Marjamäki enää tehdä heidän puolestaan. Tässä mielessä en koe World Cupia edes niin pahana mahalaskuna, koska ainoa todellinen kylvetys tapahtui nuorten maajoukkuetta vastaan, ja silloinkin kylvettäjänä oli arvostettu Todd McLellan, joka on tunnettu omasta pelitavallisesta valmentamisestaan. Ainoa mikä ihmetyttää on se, että miten sen kaiken annettiin tapahtua? Kyllähän nuorten maajoukkueen vahvuudet oli jo etukäteen selvillä. Valmistautuminen epäonnistui, ja siitä tulee Marjamäen kantaa vastuu. Venäjää ja Ruotsia vastaan esitykset olivatkin jo paljon tasapainoisempia.
Marjamäki on tuonut oman kädenjälkensä Leijonien pelaamiseen ja se näkyy ennen kaikkea nopeissa kontrollilähdöissä. Niitä nähtiin Venäjää vastaan torstaina jopa suhteellisen paljon. Ongelmana oli vain se, että pelaajat ovat olleet niin vähän yhdessä, joten ajoitukset olivat pahasti pielessä, jolloin tasapainoiset hyökkäykset olivat näiden nopeiden kääntöjen jälkeen vähissä. Yksi yhteinen peli riittänee tässä jo helpottamaan ongelmia ja uskonkin Suomen petraavan paljon lauantaita silmällä pitäen.
Olen alusta alkaen, ja olen edelleen Marjamäen kelkassa. Mielestäni Marjamäen valinta oli oikea valinta Suomen maajoukkueen peräsimeen, vaikka tällä hetkellä tosiaan tulokset eivät todellakaan mairittele Suomen maajoukkuetta. Pelillisesti Marjamäen Leijonat ovat kuitenkin pelanneet paremmin kuin tulokset antavat olettaa, joten en ole huolissani vielä. Joskin tosiasia on se, että voittojakin on alettava tulla. Kyse on loppuviimein tulosurheilusta ja mikäli koko ajan tulee takkiin, alkaa Marjamäen jakkara heilua. Mutta niin kauan, kuin Suomi ei pelillisesti häviä kentällä, en ole huolissani, vaikka kuten todettua; jääkiekossa ideana on tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja, ja sitä Marjamäen Leijonat ei ole tähän mennessä vielä tehnyt.