Ikävä makuhan se tämän iltaisesta suuhun jäi. Tiistain jäljiltä oli vahva usko siihen, että tänään isketään samalla lailla kovaa kotipelissä kuten viime lauantaina ja tällä kertaa lopun sulamiset jäisi väliin.
KalPa oli kuitenkin tänään jotenkin vaisu ja pelasi mielestäni huonoimman ottelunsa tässä sarjassa. Kaikki kunnia toki myös Tapparalle, joka puolusti myös tiiviisti ja Heljanko napsi loput viimeisenä lukkona. Oli siinä kuitenkin KalPalla omat hetkensä ja paikkansa, mutta kun kiekkoa ei saatu maaliin, niin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän näytti turhautuminen hiipivän puseroon. Se turhautuminen johti sitten lopulta siihen, että tapparalaiset pääsivät vähän helpommin ihon alle, jonka myötä keskittyminen meni muihin, vähemmän tärkeisiin asioihin (erityisesti Oliverin kohdalla).
Se mikä huolettaa on se, että tänä keväänä tavaramerkkinä ollut periksiantamattomuus ja takaa-ajoasemasta nousu vaikeastakin tilanteesta takaisin tulokseen kiinni loisti nyt jotenkin poissaolollaan. Tähän vaikutti varmasti osaltaan tuo tämän iltainen runkosarjastakin tuttu perisynti nimeltään tehottomuus. Se tuntui porukkaa kipsaavan, kun niitä onnistumisia ei millään tullut. Ehkä yksikin onnistuminen olisi vapauttanut lisää energiaa ja antanut taas sitä kaivattua itseluottamusta, että oltaisiin voitu pelata siellä taitojen äärirajoilla, jolloin tuloskin olisi voinut olla toinen.
Peli alkaa kuitenkin huomenna jälleen nollasta, tämän päiväisillä tapahtumilla ei ole mitään väliä ja kaikki on mahdollista. Nyt täytyy palauttaa vaan se usko omaan tekemiseen. Tappara on yhä täysin voitettavissa. Toivottavasti saataisiin huomenna tehdyksi se avausmaali ja sitä kautta lisää energiaa siihen omaan tekemiseen sekä lumipallo pyörimään jälleen oikeaan suuntaan.
