Tappara-pelin perusteella (ja myös SaiPa-pelin maalittomuuden, vaikka en peliä itse nähnytkään) on joukkueen peli entistä pahemmin sekaisin. Avauspelin luokattomuus alkaa pistää oikein kunnolla silmään. Pelisysteemistä ei tunnu olevan tietoakaan, pelaajat yrittävät itse ratkoa tilanteita sooloilemalla. Hyvä tietysti että yrittävät, mutta koko joukkeena peli ei toimi lainkaan. Perjantaina KalPalla oli kuuden päivän tauko peleistä, mutta silti Tappara luisteli koko jengin suohon. Eikö juuri luistelu ole ollut joukkueen valtti viime kausina? Peli näyttää koostuvan yksittäisistä virheistä, joita yritetään parhaimman mukaan peittää. Silloin ei tietenkään hyökkäyspelistä tule mitään, jos puolustajat lahjoittavat kiekkoa vastustajalle.
Ja missä vitussa se kiekkokontrolli on? Puolustajat tuovat kiekon ylös, mutta muuten ei hyökkäysalueelle päästä ollenkaan. Kulmissa pörräämiseen ei tämänhetkinen liike riitä. Toivoisin mitä nöyrimmin Börjeltä syvällistä ja asiantuntevaa analyysia nykyisestä pelitavasta: itse pystyn vain tällaisiin hajahuomioihin.
Olen pohtinut pelitapaa viimeksi KalPan valmennus -ketjussa. Sieltä löytyy myös Zorban hieno, pitkä kirjoitus näihin asioihin liittyen. Koetan hahmottaa nykytilannetta Tappara- ja Jokerit- peleihin peilaten. Minusta G-dog olet yllä löytänyt oleellisia pointteja. Yritän ottaa myös niistä kiinni.
Tappara- ja Jokerit-pelit olivat tuloksien taaksekin katsoen hyvin erilaiset matsit. Ensisijainen syy tähän oli erilaiset vastustajat. Tappara on Liigan kahden parhaan porukan joukossa. Sen hyökkäys- ja puolustuspelinopeus ovat eri planeetalta verrattuna KalPan vastaaviin. Ero on niin suuri, että vaikka pelattaisiin useampi play off -sarja peräkkäin, KalPa tuskin voittaisi ensimmäistäkään peliä ainakaan kahteen sarjaan – eli kahdeksaan otteluun. Jokereilla taas on vakava sentteriongelma, ja jäähyt tuhosivat heidän pelinsä, kuten Tomi Lämsä totesi. Pelitavallisesti Jokerit on vielä vaiheessa. Pulle Nah oli oikeassa johtopäätöksissään edellä.
Ilahduttavaa tiistaina oli kuitenkin se, että KalPa pelasi ehjän ottelun, jossa pelaajat pitkästä aikaa olivat samalla pelikirjan sivulla ja tiesivät, mitä olivat tekemässä. Tämä näkyy heidän habituksestaan välittömästi. KalPa oli parempi pelin jokaisella osa-alueella. Ratkaiseva syy tähän olivat viivelähdöt, jotka toivat rauhallisuutta joukkueen kiekolliseen peliin. Viivelähdöt ovat olleet KalPalla pahimmillaan lähes täysin hyllyllä. Vaikka pelaaminen voi niiden myötä näyttää hitaammalta, pelinopeus on paradoksaalisesti parempi. Se johtuu siitä, että viivelähtöjen myötä kavereita on rinnalla lähempänä auttamassa ja tarjoamassa syöttösuuntia kiekolliselle pelaajille. Näin viivelähdöt tuottavat kiekkokontrollia. Kaiken hyvän lisäksi ne parantavat myös puolustusvalmiutta, ja niin puolustuspelinopeuskin paranee. Vaikka KalPan viivelähdöt eivät timanttisen hyvin organisoituja olekaan, ne antavat aivan erilaisen rakenteen pelaamiselle kuin pystysuuntaan pakottaminen.
Laukkanen antoi pelin jälkeen kiitosta Pennaselle tämän vastuulla olleesta valmistavasta palaverista. Onhan mahdollista (todellakin toivon), että seurajohtokin on kehottanut Pennasta ottamaan enemmän pelinjohdollista vastuuta. Arvelen, että KalPan muuttuneessa pelaamisessa näkyi hänen kädenjälkensä. Laukkasessa on hyvää se, että hän kykenee antamaan muille tilaa, eikä omaa häntää tarvitse jatkuvasti nostella. Hän on myös ilmeisen yhteistyökykyinen. Voi olla kuitenkin mahdotonta saada valmennustiimi toimimaan optimaalisesti, jos pelitavan pääideologi ei ole johtavalla paikalla. Espoossahan tämä Marjamäen ja Matikaisen kesken aikoinaan aika hyvin onnistui, mutta Laukkanen ei ole Matikainen.
KalPan pelitapaa on syksyn mittaan muilutettu pystysuunnan jääkiekon suuntaan, ja se on vienyt pelaamisen entistäkin pahemmin sekaisin, kuten G-dog totesit. Pelitapaa on ollut myös yhä vaikeampi analysoida ja nähdä, mitä valmennus oikein ajaa takaa. Pirstaleisessa pelikirjassa on ollut äärilaitojen pelitavallisia elementtejä epäjohdonmukaisesti yhdistettyinä. KalPa on pystynyt kunnon kiekkokontrolliin laadukasta vastustajaa vastaan enää pelin niillä osa-alueilla, missä vastustaja sen sallii. Esimerkiksi Tapparan erinomaista viisikkopuolustusta vastaan kiekkokontrolli toteutui vain omassa päädyssä puolustajien toimesta, kun Tapparan paketti odotti keskialueella. Keskialueella kunnolliseen kiekkokontrolliin ei enää kyetty alkuunkaan. Puolustajienkin kiekkokontrolli oli kuitenkin näennäistä, koska se ei tuottanut laadukasta avauspelaamista.
Huonon avauspelaamisen vuoksi vastustajan hyökkäysalueelle ei päästä. Kulmapeliin tai maalipaikkoihin pääseminen riippuu suoraan avauspelaamisen laadusta. Kysymys ei ole ensisijaisesti puolustajien suorittamisesta avaustilanteessa. Enemmän on kyse näiden tilanteiden organisoimisesta, eli siitä, miten hyökkääjät tarjoavat itsensä syöttötilanteeseen, ja miten tämä mahdollistaa jatkon; keskialueen ylittämisen jne. Tänä syksynä puolustajien omassa päädyssä pelaaminen on tuottanut enenevästi virheitä, koska pelisuunnitelman muututtua kohti pystysuunnan kohkaamista, pelaajat ovat olleet entistäkin enemmän pihalla siitä, miten heidän pitäisi pelata. Tässä pystysuunnan pelinavaamisessa hyökkääjät ovat karanneet, ja etäisyydet hyökkääjien ja puolustajien välillä ovat päässeet liian suuriksi. Puolustajan on aivan turha yrittää syöttää vastustajan läpi tämän takana kuikuilevalle hyökkääjälle. Näin hyökkääminen tukehtuu alkuunsa ja usein vastustajalle tarjoutuu KalPan kiekonmenetyksen myötä myös mahdollisuus vaaralliseen vastaiskuun.
Esim. keskialueella, mistä pitäisi päästä vastustajan päätyyn, KalPa ei siis ole enää useinkaan pystynyt kunnon kiekkokontrolliin. Näin hyökkäyspelinopeus on täysin riittämätön. Hyökkäyspelinopeuden tekee ensisijaisesti se, että kiekko liikkuu optimaalisesti. Pekka Virran sanoin: ”Kiekolla ei ole keuhkoja.” Virran ja Tuokkolan kiekkokontrollissa myös pelaajien liike oli kuitenkin parhaimmillaan niin valtavaa, että paatuneinkin kokenut kiekkomies katseli touhua liikuttuneena. Kiekottomien pelaajien oli pakko kovan liikkeen avulla tarjota koko ajan syöttömahdollisuuksia kiekolliselle, koska muuten homma ei olisi toiminut alkuunkaan. Hyvä kiekollinen pelinopeus eli pelaajien tarkoituksenmukaisesta liikkeestä ja päinvastoin.
Pennasen kommenteista Tappara-pelin jälkeen voi päätellä, että KalPa pyrkii edelleen pitkiin hyökkäyksiin ja kulmapelaamiseen. Kulmapelaaminen on kiekkokontrollikiekossa monessa mielessä perusteltua, vaikka monet kulmissa pyörimistä paheksuvat. Edes kulmamyllyihin pääseminen on KalPalla kuitenkin em. syistä ollut tavattoman työlästä. Kun Tapparaa vastaan toistuvasti ainut tapa toimia keskialueella oli heittää huonosti ajoitettu kiekko ristikulmaan, on selvää, että kiekkontrollimahdollisuudet hyökkäysalueella minimoituvat. KalPan kulmapelaaminen oli heikkoa samasta syystä kuin muukin kiekollinen pelaaminen: kaveria ei ole auttamassa. Tällöin iso, paha puolustaja ottaa karkin pois, koska hänelle vielä maksetaan siitä.
Ensiksi voi näyttää siltä, että kysymys on kaksinkamppailun häviämisestä, mutta tilannetta analysoitaessa huomataankin, että kiekolliselle ei ole kiekottoman pelaajan apua tarjolla, kun taas vastustaja on miehittänyt alueen useammalla miehellä. Tämän vuoksi näytti, että Tappara vei kaikki kaksinkamppailut. Mutta olivatko ne todella kaksinkamppailuja? Hyvä kulmapelaaminen perustuu kolmiopelaamiseen. Tällaista ei KalPan toimesta ole juurikaan nähtävillä. Tapparaa vastaan meidän pelaamisessa hienoimmat syöttöketjut nähtiin puolustusalueella, missä kolmiopelaamisella paine joskus pystyttiin purkamaan.
Voi olla, että valmennus on sortunut pystysuunnan hyökkäämiseen myös puolustuspelin vuoksi. Kun puolustuspelaaminen on organisoitu tietyllä tavalla, se mahdollistaa vain tietynlaisen hyökkäämisen. Jäykkä puolustusasetelma on sitonut pelaajat hyökkäyspelaamisen kannalta epäoptimaalisiin paikkoihin. Se on ehkä suosinut nimenomaan pystysuunnan ratkaisuja pelinavaamisessa. Tällä on kuitenkin ollut aivan liian kova hinta. Pahinta on, että jatkuvuus puolustamisen ja hyökkäämisen välillä ei ole toiminut. Tämä on kuitenkin nykykiekossa oikeastaan kaikkein tärkein asia. Pelitavasta riippumatta hyvän hyökkäämisen pitää tuottaa hyvää puolustamista, ja päinvastoin. Vain sellainen joukkue menestyy, joka pystyy tähän, olipa sitten kysymys NHL:stä tai Mestiksestä.
KalPan pystysuunnan hökeltämisessä pelaajien asemat ovat olleet staattisia ja liikkuminen vailla päämäärää. Syöttösuuntia on olemattoman vähän ja kiekkoa vastaanotettaessa ollaan usein seisovin jaloin. Ei tarvitse ihmetellä, miksi syöttöketjut katkeavat ja peli ei etene. Kaikki tämä näkyy myös G-dogin mainitsemana alhaisena luistelunopeutena. Kuten G-dog totesit, Tappara-pelissä pelaajat sooloilivat. Tämä johtuu siitä, että pelisysteemi ei tarjonnut muuta mahdollisuutta. Tällainen ei ole yhteistyön jääkiekkoa. Kuten tuossa pelissä nähtiin, KalPan kehutut puolustus- ja alivoimapelaaminenkin ovat hyvin haavoittuvaisia: muutama neliön tai viisikon repivä pitkä syöttö ja Tappara oli maalinteossa. Tämä johtuu siitä, että puolustusasetelma oli liian staattinen eikä liikkuva.
Petteri Sihvonen kirjoitti paperi-Urheilulehden KalPa-artikkelissaan: ”Jos valmennustiimi ja joukkue ajautuvat KalPan nyt nähdyssä mitassa muutosvalmentamisen tielle, paradoksaalisesti muutos muuttuu mahdottomuudeksi. Vain sitä voi muuttaa, minkä osaa. Vain sen voi muuttaa, minkä osaa selkärangastaan, mutta tekee väliaikaisesti väärin.” Tämä ajatus toimii sekä yksittäisen pelin sisällä että kauden tai useammankin kauden mittaisessa prosessissa. KalPassa pelitavallinen huojuminen oman kiekkokontrolli-identiteetin ja pystysuunnan pelaamisen välillä on aivan liian suurta muutosvalmentamista. On turha odottaa KalPan tekevän Ässien ihmettä, koska heidän tilanteensa oli aivan toinen; Ässät oli koko kauden pelitavallisesti johdonmukainen.
jatkuu...
