Hyvin on henkiset asiat kunnossa...
Eilisen ottelun aikana selostaja mainitsi, että KalPan pelaajille tarjottu ulkopuolisen psykologin/terapeutin palveluja (kait 3 krt x ukko) eli on saanut avautua (mahdollisista) mieltä painavista asioista.
Ihan hyvä juttu mutta mielestäni nyt tähän tilanteeseen/henkiseen valmennukseen ei nyt ihan olennaisena osana kuulu mikään terapointi vaan motivointi. Jokaisella meillä on (kun sen vaan osaa löytää) se naru, josta vetäisemällä jokainen yksilö saadaan vetäistyä positiiviseen kierteeseen, onnistumiset ruokkivat onnistumisia, jne. Ja väitän, että nykypäivänä entistä harvempi pääsee hyviin tuloksiin, jos motivointikeinoina on uhkailu, kiristys tai haukkuminen.
Pelaaja täytyy tietenkin saada motivoitumaan tavoitteelliseen toimintaan, joka nyt tässä tapauksessa, isossa kuvassa, on KalPan menestys. Pelaajaa ei kuitenkaan välttämättä motivoi tuo "iso kuva" pelkästään, vaan suurempana pontimena voi olla esim. palkankorotus, perheen elatus, pääsy valokeilaan ja isompaan seuraan, pelillinen kehittyminen, jne. Yleensä se paras motivoitumiskeino on juuri se, mistä on itselle eniten hyötyä.
Nythän tilanne on mielestäni se, että ei uskalleta onnistua, koska epäonnistumista pelätään liikaa. Ajatuksena motivoinnista yksinkertaistaen: annetaan lupa epäonnistua (kukaan ei onnistu joka kerta!), kunhan yksilö lupaa yrittää ja myös yrittää. Yrittämisen kautta tulee väkisellä onnistumisia, onnistumiset alkavat ruokkia positiivista kierrettä.
Taktisesti (kuten monesti jo todettu) pitää palata alkulähteille ja perusasioihin, nyt tilanne on tosiaan niin sekava, että edes alkukauden tiivis puolustus ei ole enää tiivis ollenkaan.
Lyhyesti: back to basics eli taktisesti aletaan tehdä niitä perusjuttuja uudelleen niihin keskittyen, jokaisella osa-alueella. Harjoitellaan ja harjoitellaan, on lupa epäonnistua mutta pitää yrittää sitä perussyöttöäkin silti joka kerran uudelleen, koska jossain vaiheessa se väistämättä alkaa napsua kaverin lapaan.
Helpommin sanottu kuin tehty mutta jotain pitää silti tehdä.
Vielä loppuun pari ajatusta. Perhetuttuni pelaa kiekkoa Liigassa, ei kuitenkaan KalPassa. Hän on kertonut useaan otteeseen, että pukukoppi, kuntosali ja saunatila ovat paikkoja (varsinkin sauna, vähemmän yllättäen), joissa yleensä pelaajat avautuvat toisilleen kaikenlaisista asioista, sitä siis pidetään itsessään jo terapoivana toimintana.
Onko KalPassa tilanne hankala, jos mietitään tätä tilannetta siltä kannalta, että yksi pelaajista on myös hallituksen pj. ja seuran omistaja. Voidaanko puhua enää "jätkien kesken avautumisesta", jossa voidaan avoimesti puhua, jos vaikka valmennus vähän vituttaa, taktinen tekeminen vähän vituttaa, toimiston puuhastelut vähän vituttaa - kun ei voida varmuudella tietää, mikä rooli pelaaja-omistajalla on "päällä". Millainen keskustelukulttuuri kopissa ja joukkueen kesken vallitsee, jos yhdellä keskustelijalla on aina valta sanoa joka asiaan "asia on niinkuin minä sanon, case closed" tai asioita jää ottamatta esille, koska pelätään esim. oman jatkosopimuksen puolesta?
