Rakastan tätä miestä. Niin paljon vain kuin mies voi Äijää rakastaa.
4.10.2008 istuttiin jätkien kanssa Turkuhallissa, ja katsottiin kun paikallinen ylpeys TPS sätki kotonaan Bluesia vastaan. Pahempaa kuin tappiolukemat oli Tepsin täysin hengetön peli, jota oli esitetty koko alkukausi. Mielessä kummitteli kovat panostukset joukkueeseen edellisellä kaudella, ja sitä seuranneet spekulaatiot Tepsin konkurssikypsyydestä. Vietin muuten YO-juhlanikin lukemalla Veikkaajaa takahuoneessa, jossa todella lyötiin lyötyä. Huoleni oli siis aito.
Mutta takaisin syksyiseen Turkuun. Onneksi peli kestää vain 60-minuuttia, ja kärsimysnäytelmäkin tuli aikanaan loppuun. Jäimme hiljaa istuskelemaan paikoillemme, ja katselimme viimeisenkin mustapaitaisen pelaajan häviävän hiljalleen kohti pukukoppeja. Olutta olimme myös nauttineet, joten luonnollisesti alkoi kova pohdinta siitä miten olemme tähän tilanteeseen päätyneet. Ja miten näin nopeasti. Vaikka oli lauantaipeli niin katsojia oli noin 4500, joista paikalle oli ilmaanut varovasti arvioiden kolmisen tuhatta. Fanipaitoja ei näkynyt mailla eikä halmeilla, valmennusjohdon kuiskaukset kuuli ylälauteille saakka. Media maiskutteli hunajata-sloganilla ja sarjataulukolla, eikä todellinen masentumiseen sairastuminen ollut kaukana. Amurinleopardien lailla tallustelimme ottelun jälkeen autoa kohti. Olo oli hyvin yksinäinen, petetty. Olin juurikin viettämässä armeijavuottani, ja pohdin sitä että näenkö reserviaikani enää koskaan Palloseuraa.
Kotiin päästyäni katselin TPS:n kultakiekkoa lasivitriinistäni ja selailin vanhoja lehtileikkeitä. Serkkuni antama valokuva Marco Tuokosta seisomassa maalinkatolla huudattamassa fanikatsomoa tuntui aivan uskomattoman kaukaiselta muistolta. TPS on ollut aina osa minua, ja on kauheata mennä iltaisin nukkumaan kun omaan "perheenjäsen" on satuttanut itsensä pahasti. Me olimme joskus ollut vihattu ja pelätty. Enää jäljellä oli viha.
Lokakuun lopussa tuli Kai Suikkanen taloon. Melko nimetön valmentaja Mestiksestä, joka ei itsessäni mitään erikoista reaktiota herättänyt. Olihan Jortikkakin juuri käynyt epäonnistumassa Tepsin penkin takana. Lähinnä mielessä oli vain yhden legendan, Hannu Virran, surullinen taival joukkueen parissa. Tuskin mikään tulisi muuttumaan.
Mutta kuinka väärässä olinkaan. Kaikki tulisi olemaan erilaista. TPS ryhtyi siihen mistä se oli tunnetuksi tullut eli pelaamaan jälleen jääkiekkoa. Fantastinen nousu selvältä jumbosijalta pleijareihin, jossa ainoana joukkueena kyettiin laittamaan kampoihin tulevalle mestarille. Nälkä oli itselläni kova kauden päätyttyä, enkä todella olisi malttanut odottaa pitkää kesää päättyväksi.
Kiekkokausi lähenee loppuaan, edessä vain todellinen loppuhuipennus. Finaalit 2010. Ja parasta tässä on TPS:n paluu uskomattoman taipaleen jälkeen sinne, minne se niin monasti ennenkin on itsensä kammennut.
Haluan kiittää Sinua Kai Suikkanen kaikesta mitä olet suosikkijoukkueeni ja identiteettini eteen tehnyt. Vie tämä joukkue päätyyn saakka, en muuta pyydä kuin sen että TPS päättää kauden viimeisen pelin voittoon. Olet tosin jo tällä työllä lunastanut paikkasi jokaisen lätkädiggarin ja kendojanarin sydämmestä. Kun tiemme sitten aikanaan eroavat lupaan kunnioittaa läsnäoloasi jokainen kerta kun tulet uuden joukkueesi kanssa Turkuhalliin ottamalla hatun pois päästäni.
Olet mahtava persoona, ja ainoa asia joka voittaa persoonasi on Sinun taitosi valmentajana.
Kiitos Kai Suikkanen, Turun kuningas.