Mikä tekee lyhyestä, teknisesti taitavasta ja nopeasta maalivahdista huonomman, kun vertailussa on vastassa iso ja peittävä mutta kömpelö maalivahti? Vielä kun otetaan huomioon liigapotentiaali ja harjoittelumotivaatio.
Toki kyseessä on vain minun kouluttamaton mielipiteeni, mutta yritän perustella näkemykseni seuraavalla esimerkillä:
Tapaus A: Pienikokoinen reaktiotorjuja, jonka vahvuuksia ovat liikenopeus, kehonhallinta ja hyvä tekninen osaaminen. Torjuu suurimmanosan suorista laukauksista helposti ja pystyy pitämään torjunta-asentonsa hyvin kasassa myös nopeassa sivuttaisliikkeessä. Pienuutensa takia vaikeuksissa maski- ja häirintäpelaamisen kanssa, myös irtokiekot aiheuttavat ajoittain päänvaivaa heikon ulottuvuuden takia. Tilanteissa, joissa reagointiin ei ole riittävästi aikaa, ovat ohjurikiekot ja tarkat yläkulmalaukaukset myrkkyä heikosta peittävyydestä johtuen. Tulee hyvällä todennäköisyydellä yltämään Mestistasolle ja ehkä jopa liigatasolle, mutta murtautuminen liiga-eliittiin tulee olemaan lähes mahdotonta johtuen siitä yhdestä ominaisuudesta, jota ei valitettavasti voi kehittää. Vertauskuvana voi hyvin pitää Petri Koivistoa.
Tapaus B: Isokokoinen peittävä maalivahti, jolla vielä paljon kehitettävää pelin jokaisella osa-alueella. Nopeasta pituuskasvusta johtuen vaikeuksia koordinaation kanssa, tämän seurauksena liikkuminen on toistaiseksi kömpelöä ja asioiden oppiminen vie enemmän aikaa. Harjoitettavuus on heikompaa ja paljon haasteellisempaa. Täyden potentiaalin saavuttaminen on epätodennäköisempää ja se tulee joka tapauksessa viemään enemmän aikaa, mutta katto on selvästi korkeammalla. Vertauskuvana voi tietyssä mielessä pitää vaikka Tuomas Tarkkia.
Täten on täysin makuasia kumpaan näistä yksilöistä panostaa. Joukkueen menestykseen sillä tuskin on suurta vaikutusta, sillä molemmat pystyvät torjumaan vähintään tyydyttävällä menestyksellä B-junnutasolla.
Oli veskari kuinka iso tahansa, hukassa ollaan, kun puuttuu muut pääpiirteet pelistä, kuten nopeus ja ketteryys. Paskasta kun ei saa konvehtia sormia napsauttamalla. Jos silloinkaan.
Ilmeisesti tässä tapauksessa paska oli sitten vain kääritty kauniiseen paperiin, kun kerran jopa valittiin junnumaajoukkueeseen? Vai olisiko joku muukin nähnyt jonkinasteista potentiaalia?
Siitä voin olla samaa mieltä, ettei ihmeitä tapahdu sormia napsauttamalla, mutta mikäli valmentajalta luonnistuu kannustaminen, motivoiminen, palkitseminen, järkevän palautteen antaminen, virheiden korjaaminen, luottamuksen osoittaminen, haasteiden asettaminen ja eteenpäin potkiminen, niin myös nämä hieman heikomman harjoittelumotivaation omaavat yksilöt menestyvät. Monet 16-vuotiaat ja jopa hieman vanhemmat etsivät vielä itseään ja tarvitsevat täten voimakasta ohjausta. Tällöin on tärkeää, että valmentaja kykenee vastaamaan haasteeseen.
Ajatellaan vaikka 16-vuotiasta Pekka Rinnettä: Tekniikassa paljon kehitettävää, kehonhallinnan kanssa vaikeuksia, sivuttaisliikkeet hitaita ja pelintaso yleisesti ottaen kaukana nykyisestä. Taisipa poika pelata tuossa vaiheessa vielä Laserin riveissä ja todennäköisesti myös harjoitteluun suhtautumisessa oli paljon toivomisen varaa, sillä eikös kaveri vielä änärissäkin myöhästellyt reeneistä? Asioihin voi suhtautua monella tavalla, mutta loppujenlopuksi vain tulos ratkaisee tulosurheilussa.