Uraman aikoina peli perustui pitkälti yksilötaitoon. Vuoren lyhyellä aikajaksolla suuri osa pelistä perustui hyvin yksinkertaiseen tyyliin jossa jokainen tiesi mitä piti tehdä ja koitettiin tehdä se paremmin kuin muut. Noronen sulatti tuon tyylin täysin loppujen lopuksi, jolloin pistetahti jäi vaatimattomaksi.
Mutta sitten takaisin Jasuun, Junnulla ei sitä pelisilmää ole yhtään liikaa. Vapauttavia syöttöjä ei tule. Miksi Azevedo tai F. Nielsen tai Ilomäki pärjää niin paljon paremmin, koska he eivät tarvitse mitään pelitapaa. Jokainen noista osaa jossain määrin lukea peliä ja pelata kiekon sinne minne se kannattaa pelata. He eivät tarvitse pelitapaa tuekseen yhtä paljon kuin Jasu.
Jasun vahvuus ja heikkous on pelitavan seuraaminen, silloin kun Jasu tietää mitä pitäisi tehdä, hän koittaa tehdä sen. Heti kun ei ole selvää mitä hänen pitäisi tehdä niin hän näyttää kentällä eksyneeltä koiranpennulta. Bertrandkin tuntuu olevan vähän hukassa, ei mitään tietoa mitä hänen pitäisi tehdä niin hän ottaa kiekon ja painelee sen kanssa pitkin päätyjä. Ei ole mitään tietoa millä linjoilla ketjukaverit tulevat rinnalla/takana ja ei vahingossakaan syötä ettei vastustaja saa kiekkoa.
Tämä kaikki menee mielestäni hyvin paljon Dufvan piikkiin, Lukon piti pelata järjestelmällistä kiekkoa jossa jokainen tietää mitä pitää tehdä, peli on tällä hetkellä vähintään saman verran yksilöiden varassa kuin viime kaudella tähän aikaan Uraman alaisuudessa. Ei ole tietoakaan järjestelmällisyydestä. Kaikki perustuu puhtaasti yksilöihin.
Dufva ei tuonut robottikiekkoa Raumalle, JW tuli myötäilemään Dufvaa jotta Vuori-Welling-Dufva äänestys päättyisi aina 2-1 Dufvalle. Siinä sitä demokratiaa.
Mihin Lukon voitto Tapparasta perustui? Joukkueeseen jonka pelitapa vähentää yksilöiden heikkouksia ja lisää vahvuuksia? Puhtaaseen pelikirja-voittoon? Juutteihin?