Huudetaan vieraaseen pöytään sen verran, että pelikäsitys se vasta lahjakkuutta onkin - pelkkä hyvä tekniikka ei vielä yksin riitä, ellei nyt sitten aivan ylivertaisen taitavasta kaverista ole kysymys. Mitä hyötyä on kiemurtelusta ja veivailusta, jos se ei edistä peliä?
SM-Liigan ikähaitarin toisesta päästä löytyy vähän samantyyppisestä ongelmasta kärsivä pelaaja, Ilvesläisten lellikki Pasi Määttänen. Pasilla on hyvät kädet ja malttia tehdä vielä yksi kärkiveivi ja vielä toinenkin ja sitten kolmas...Muutaman kerran kaudessa tämä johtaa komeaan maaliin ja joissain yksittäisissä peleissä koviin pistesaldoihinkin kun kaikki kikat onnistuvat, mutta kokonaisuutena kyseessä ei ole kummoinen pelaaja koska suuri osa Määtäsen kiekollisista tilanteista päättyy kiekon menetykseen.
Yksi merkki pelaajan "todellisesta suuruudesta" on kyky muuttaa peliään vastustajan tason mukaan. Petri Kontiola sortui Tapparassa ajoittain liian-hyvä-tähän-sarjaan kikkailuun, joskus omaksi ilokseen ja ajoittain näytti myös kosiskelevan yleisöä. Joskus Konna tuntui hakevan myös paikkoja "kuittailla" vastustajan tähtipelaajalle - Esim. Marko Kivenmäki oli selkeä näpäyttelyn kohde jota Konna ilmiselvästi halusi "kyykyttää" jos paikka tuli, esimerkiksi ylimielisellä harhautuksella jos Mave teki karvauspainetta. Tämän takia seurasin mielenkiinnolla Kontiolan peliä Leijona-komennuksilla, joissa kuinka ollakkaan Konna pelasi selvästi pienemmällä riskillä, yksinkertaisemmin ja nöyremmin mutta myös ihan tehokkaasti. Jälki AHL:ssä on ollut niinikään kovaa ja monessa joukkueessa paikka olisi ylhäällä, mutta Chicagossa ei nyt näytä tärppäävän...
Ja miten Konna-jutut liittyvät Aaltoseen? Onko Aaltosellä nähtävissä tätä ominaisuutta että hän tajuaa, osaa ja pystyy pelaamaan erilaista peliä vastuksen tason koventuessa? Ja ennenkaikkea, pystyykö hän pelaamaan tätä peliä tuloksekkaasti?