Nyt alkaa olla pelejä takana sen verran, että voi hieman arvioida joukkueen rakennusprojektin onnistumisia ja epäonnistumisia.
Ässien otteissa on ollut tällä kaudella paljon ailahtelevuutta ja tullut selvästi muutama ohi peli, joita ei saisi tulla, mutta suhteellisen nuorelta porukalta näiltä tuskin voi välttyäkään täysin. Vastaavasti muutamassa ottelussa vain maalinteon ongelmat on aiheuttaneet tappion, erityisesti TPS ja KalPa kotipelien 0-1 lopputulokset olivat huutava vääryys kenttätapahtumiin verrattuna, mutta niin kauan, kun maalit ratkaisee, ei selitettävä ole. Tappara pelin 0-5 ja JyP pelin 6-1 tappioita lukuun-ottamatta maalivahti- ja puolustuspelaaminen on ollut suhteellisen hyvin uomissaan koko kauden alun ajan, vaikka yksittäisiä virheitä ja lepsuksia on mahtunut lähes otteluun kuin otteluun.
Sitten surullinen hyökkäyspelaaminen, josta varsinaisia onnistujia on pirun vaikea edes hakea. Tiivola aloitti pirteästi, mutta ei ole kuitenkaan pelaaja, joka yksin pystyisi kantamaan joukkuetta selässään. Ketjuruletista huolimatta ei hänenkään ympärille ole saatu rakennettua toimivaa kolmikkoa. Spinkin veljekset ovat pisteiden valossa erittäin vaikean alun jälkeen ollut melkeinpä parasta osastoa mitä hyökkäyspelaamiseen tulee. Kolmantena tässä hääräävä Lähteenmäki on yritteliäs, mutta ei jollain tapaa saa itsestään sitä irti mitä pitäisi tulosyksikön pelaajan pitäisi. Hirvonen on taitava, mutta kokematon ja vielä matkaa taitettavan tasaisesti maaleja ja pisteitä tekeväksi tulosyksikön pelaajaksi. Samat sävelet koskee myös Killistä, joka väläyttelee ajoittain osaamistaan hyökkäyspäässä, mutta suoraviivaisuus puuttuu. Ynnä muut osasto Appelgren, Salmio, Pihlajamäki, Mäkinen, Juhola, Rekonen ja loukkaantunut Kivelä, ovat pelaajia, jotka tekevät kovasti töitä, mutta eivät juurikaan pysty tarjoamaan tulitukea ns. tulosyksiköille. En ole ihan varma johtuuko suunnitellusta pelitavasta vai mistä, mutta ajoittain nämä kaverit saavat työn kautta hyvänkin myllyn vastustajan päähän, mutta tämä hyvin harvoin päätyy edes kohtalaiseen maalipaikkaan.
Hyökkäyksen suurimmat riippakivet ovat ehdottomasti tulosyksiköihin kuvitellut Emil Hedberg ja Otto Kivenmäki. Ok, toinen on nuori, vielä kokematon kaveri ja toinen taas pelannut pitkään hieman eri roolissa kuin nyt. Heidän pelissään ongelmana on kuitenkin mielestäni haluttomuus. Tämä näkyy erityisesti hyökkäyspäässä siinä, että ei juuri edes yritetä mennä tilanteisiin, jättäydytään pois paikoista, joissa pitää hieman vääntää, ei mennä maalille. Toki eivät pelaajina ole varmasti luontaisesti sen tyyppisiä, että edellä mainittuja asioita tekisivät, mutta nykyjääkiekko kuitenkin vaatii enemmän myös taiteilijoilta. Tätä kaksikkoa yhdistää myös löysä oman pään pelaaminen.
Tähän kaikkeen hyökkäyspelaamisen ongelmaan, kun lisätään vielä puolustajien heikohkot ratkaisut hyökkäyspään pelaamisessa on ongelma jo suhteellisen syvällä tasolla. Kokonaisuuteen pitää lisätä myös se, että suoraviivaisuus ja maalille meno uupuu lähes koko joukkueen pelaamisesta.
Summa summarum. Joukkueeseen on saatu rakennettua tälle kaudelle viime kautta enemmän taitoa, jalkoja ja jopa taistelua sekä fyysisyyttä/taklausvoimaa. Kuitenkin suoraviivaisuus ja maalintekotaito loistaa ikävällä tavalla poissaolollaan.
Joukkueen rakennuksen kannalta isoimmat onnistujat löytyvät onneksi tolppien välistä.