No onhan Jere myöntänyt olevansa alkoholisti. Ei se syyttä ollut yhdeksää vuotta juomatta. Tapuli ei kuitenkaan lähtenyt miehestä, minkä vuoksi jälleen menee lujaa.
Ahonen toi tuossa ylen haastattelussa tärkeän pointin esiin. Kahdeksan vuottako se hänen kohdallaan oli, jonka sanoi olleen juomatta. Kertoi kuitenkin, että ei ollut niiden vuosien aikana sitä sairauttaan hoitanut millään tavalla. En hänen päänsä sisään pääse, mutta voisin veikata, että hän on nyt paljon paremmin itsensä kanssa sinut, kuin oli noiden kahdeksan vuoden aikana. Semmoisen fiiliksen hänestä ainakin tuon haastattelun perusteella saa. Tätä on hiton vaikeaa selittää semmoiselle ihmiselle, jolla ei itsellään ole omaa kokemusta päihderiippuvuudesta, mutta itse saan erinomaisen hyvin kiinni tuosta, että mitä Ahonen tuolla tarkoittaa.
Noiden vuosien jälkeisellä retkahduksella oli sitten se seuraus, että hän nöyrtyi oikeasti hakemaan apua, ja siitä alkoi sitten kovasti toisenlaiselta maistuva elämä.
Juuri tuohonhan Jerekin jäi jumiin, ja jossa hän edelleenkin ihan selvästi on jumissa. Eli oli kyllä pitkään juomatta, mutta sitä nöyrtymistä asioiden edessä ei ole tapahtunut, ja tuolla pään sisällä ei ole tapahtunut niitä oleellisia muutoksia, että sen päihderiippuvuutensa ja itsensä kanssa pääsee paremmin sinuiksi.
Se pelkkä dokaamisen lopettaminen vs. vakaalla pohjalla oleva raitistuminen, niin ne on alkoholistille kaksi hyvin kovasti toisestaan poikkeavaa maailmaa. Kokeeko alkoholista irti pääsemisen kiitollisuuden, helpotuksen ja onnellisuuden lähteenä, vai menetyksenä, kaipuuna sekä uhrauksena. Marko Jantunen kuuluu ilmiselvästi ensimmäiseen kategoriaan, kuten näyttäisi nyt kuuluvan myös Janne Ahonen. Jere Karalahti taas kuuluu jälkimmäiseen porukkaan, ja kuului niiden vuosienkin aikana, kun oli juomatta.
Jokainen raitistunut alkoholisti tietää sen eron tuohon Jeren meininkiin, mikä on sillä tunteella, kun
ei enää tarvitse juoda ja mitä iloa ja vapautta se tuottaa, kun ymmärtää pystyvänsä tekemään kaikkia asioita selvinpäin, mihin ennen tarvitsi viinaa. Se alkoholismiin liittyvä häpeä väistyy ja siitä semmoisesta saakelin pakkopaidasta ja kivireen vetämisestä pääsee eroon, kun omien tunteidensa ja tekemisiensä pakenemisen sijasta rupeaakin kohtaamaan ja puhumaan niistä. Ei se elämä raittiinakaan tietenkään mitään pelkkää ruusuilla tanssimista ole, mutta näin väitän, että kyllä kaikesta parempaa kuitenkin tulee.
Mutta se muutos vaatii sen oman halun. Muuten siitä ei vaan voi tulla mitään.