1) Rambo: Last Blood
Tämä ei ole vuoden taiteellisin tai omaperäisin elokuva. Mutta se, että eräs lapsuudensankareistani (Stallone) saa tehtyä vielä vuonna 2019 näinkin toimivan ja tylyn(!) elokuvan lämmittää mieltä valtaisasti. Rambo IV on 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kovin toimintaelokuva ja se pääsi yllättämään suuresti. Viitonen ei pääse ihan samalle tasolle, mutta jos ajatellaan asiaa siitä lähtökohdasta, että minkä elokuvan kanssa viihdyin menneenä vuonna parhaiten, niin se oli tämä. Naamallani oli typerä virne aina kun Rambo pisti pahiksia turpaan. Näytti niitä pahiksia sattuvan. Ei kannata ryppyillä paappa-Rambollekaan.
2) The Irishman
Netflixin elokuvat ja sarjat ovat olleet pääsääntöisesti aikamoista kuraa. Sarjoissa on kuitenkin ollut erittäin laadukas poikkeus Narcosin muodossa ja nyt parin viime vuoden aikana on alkanut tulemaan makuuni osuvia leffojakin (Outlaw King & Highwaymen). The Irishman sitten nostaa panostuksen ja laadun täysin uudelle tasolle. Eeppiset mafialeffat toimivat minulle ja niin toimi tämäkin. Tiedostan että kaikille elokuvan hidas kerronta ei maistu - tyttöystävänikin nukahti kesken leffan - mutta minua ei pituus ja rauhallisuus haitannut, sillä jokainen kohtaus oli kuitenkin mielenkiintoinen. Näyttelijöiden nimilista on ihan huikea.
3) Joker
Olen pitänyt Phoenixia pitkän aikaa yhtenä sukupolvensa parhaista näyttelijöistä ja viimeistään nyt pitää moni muukin. Oscarit ovat mitä ovat, mutta kyllä tästä suorituksesta pitäisi Joaquinin saada pysti kotiin. Sivuhuomioina voisi todeta, että olen täysin kyllästynyt sarjakuvasankareihin perustuviin leffoihin ja sarjoihin, mutta tämä elokuva poikkeaa kaavasta täysin. Ei näy luodinkestäviä trikoosankareita.
--
Seuraavan elokuvan olisin sijoittanut kärkikolmikkoon, mutta sitä ei oltaisi käsittääkseni hyväksytty, niin jätin pois. Leffa on siis valmistunut vuonna 2018 ja sitä on silloin näytetty jossain leffafestareilla, mutta varsinainen teatterilevitys on tehty 2019. Ongelmana on vain se, että Suomeen ei käsittääkseni ole tullut mihinkään teatteriin missään vaiheessa ja Viaplaysta itsekin tämän lopulta katsoin:
Dragged Across Concrete
S. Craig Zahlerista on tullut kolmen ohjaamansa ja käsikirjoittamansa leffan perusteella yksi mieluisimmista elokuvantekijöistä omaan makuuni. Elokuvissaan on aina omanlaisensa tunnelma, johtuen jo pelkästään siitä, että niissä ei käytetä ollenkaan musiikkia, paitsi esim. kohtauksissa joissa ihmiset ajavat autoa, samalla musiikkia kuunnellen. Muuten on hiljaista. Ja synkkää. Niin tunnelmaltaan kuin omaperäiseltä värimaailmaltaankin. Tunnelma on odottava. Ja sitten kun jotain sattuu, niin sitten todellakin sattuu.
Ohjaaja-käsikirjoittajan aiempiin kahteen verrattuna tämä elokuva yllätti pituudellaan, mutta pitkältä se ei kyllä tuntunut. Asiaa ei kauheasti haitannut se, että yhdessä pääroolissa on Mel Gibson. Kaikkien aikojen kovin näyttelijä minun kirjoissani. On sillä kaverilla vaan järkyttävä karisma edelleen.
Tämä ei ole vuoden taiteellisin tai omaperäisin elokuva. Mutta se, että eräs lapsuudensankareistani (Stallone) saa tehtyä vielä vuonna 2019 näinkin toimivan ja tylyn(!) elokuvan lämmittää mieltä valtaisasti. Rambo IV on 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kovin toimintaelokuva ja se pääsi yllättämään suuresti. Viitonen ei pääse ihan samalle tasolle, mutta jos ajatellaan asiaa siitä lähtökohdasta, että minkä elokuvan kanssa viihdyin menneenä vuonna parhaiten, niin se oli tämä. Naamallani oli typerä virne aina kun Rambo pisti pahiksia turpaan. Näytti niitä pahiksia sattuvan. Ei kannata ryppyillä paappa-Rambollekaan.
2) The Irishman
Netflixin elokuvat ja sarjat ovat olleet pääsääntöisesti aikamoista kuraa. Sarjoissa on kuitenkin ollut erittäin laadukas poikkeus Narcosin muodossa ja nyt parin viime vuoden aikana on alkanut tulemaan makuuni osuvia leffojakin (Outlaw King & Highwaymen). The Irishman sitten nostaa panostuksen ja laadun täysin uudelle tasolle. Eeppiset mafialeffat toimivat minulle ja niin toimi tämäkin. Tiedostan että kaikille elokuvan hidas kerronta ei maistu - tyttöystävänikin nukahti kesken leffan - mutta minua ei pituus ja rauhallisuus haitannut, sillä jokainen kohtaus oli kuitenkin mielenkiintoinen. Näyttelijöiden nimilista on ihan huikea.
3) Joker
Olen pitänyt Phoenixia pitkän aikaa yhtenä sukupolvensa parhaista näyttelijöistä ja viimeistään nyt pitää moni muukin. Oscarit ovat mitä ovat, mutta kyllä tästä suorituksesta pitäisi Joaquinin saada pysti kotiin. Sivuhuomioina voisi todeta, että olen täysin kyllästynyt sarjakuvasankareihin perustuviin leffoihin ja sarjoihin, mutta tämä elokuva poikkeaa kaavasta täysin. Ei näy luodinkestäviä trikoosankareita.
--
Seuraavan elokuvan olisin sijoittanut kärkikolmikkoon, mutta sitä ei oltaisi käsittääkseni hyväksytty, niin jätin pois. Leffa on siis valmistunut vuonna 2018 ja sitä on silloin näytetty jossain leffafestareilla, mutta varsinainen teatterilevitys on tehty 2019. Ongelmana on vain se, että Suomeen ei käsittääkseni ole tullut mihinkään teatteriin missään vaiheessa ja Viaplaysta itsekin tämän lopulta katsoin:
Dragged Across Concrete
S. Craig Zahlerista on tullut kolmen ohjaamansa ja käsikirjoittamansa leffan perusteella yksi mieluisimmista elokuvantekijöistä omaan makuuni. Elokuvissaan on aina omanlaisensa tunnelma, johtuen jo pelkästään siitä, että niissä ei käytetä ollenkaan musiikkia, paitsi esim. kohtauksissa joissa ihmiset ajavat autoa, samalla musiikkia kuunnellen. Muuten on hiljaista. Ja synkkää. Niin tunnelmaltaan kuin omaperäiseltä värimaailmaltaankin. Tunnelma on odottava. Ja sitten kun jotain sattuu, niin sitten todellakin sattuu.
Ohjaaja-käsikirjoittajan aiempiin kahteen verrattuna tämä elokuva yllätti pituudellaan, mutta pitkältä se ei kyllä tuntunut. Asiaa ei kauheasti haitannut se, että yhdessä pääroolissa on Mel Gibson. Kaikkien aikojen kovin näyttelijä minun kirjoissani. On sillä kaverilla vaan järkyttävä karisma edelleen.