Viikonvaihteen IS:ssä on Markkasen haastattelu, jossa puhuu avoimesti poikansa menettämisestä ja siitä seuranneesta muutoksesta. Harvinaisen täyspäiseltä ihmiseltä vaikutti, kun ottaa huomioon, millaisen menetyksen on joutunut kohtaamaan. Juttua lukiessa tuli kylmät väreet. Toisaalta jutusta tuli jollakin tapaa hyväkin mieli. Se muistutti itseäni siitä, miten hyvin omat asiat ovat ja siitäkin, että ihminen kestää yllättävän paljon. Onneksi Markkaset ovat pystyneet jättämään jossittelut vähemmälle, koska se ei hyödytä ketään. Niin kuin Jussi Markkanen itse sanoo, niin vain voi käydä. Syyttely on turhaa, vaikka ihan varmasti sitäkin on tapahtunut. Ja kai sekin kuuluu asiaan, koska suurimmalla osalla vanhemmista on vankka käsitys siitä, että vanhempien pitää suojella lapsiaan pahalta tai uhkaavilta asioilta. Käytännössä se ei vain onnistu, kun lapsi oppii itse liikkumaan. Ja siitä eteenpäin elämä on täynnä asioita, joilta ei vanhemmatkaan täysin pysty lasta suojelemaan. Sekin kuuluu elämän kiertokulkuun ja se on pakko vain hyväksyä.
Suru ei haihdu koskaan, mutta surukin saa uuden sävyn. Olli pysyy mielessä aina, mutta vähitellen tuska ei ole enää läsnä jokaisessa hengenvedossa. Niin raakaa kuin se onkin, elämä jatkuu. Onneksi. On kamalaa, joskin luonnollista, jos jonkun ihmisen poismeno tuhoaa muidenkin elämän niin pahasti, ettei mikään enää koskaan tunnu miltään. Ei ole synti jatkaa elämäänsä, vaikka menetys onkin ollut valtaisa. Se ei poista menetyksen merkitystä, vaikka elämästä joskus kykenisi vielä nauttimaankin. Ja onhan Markkasilla toinenkin poika, jonka elämä sai myös uuden suunnan. Mutta onneksi hän ei joudu elämään veljensä haamun varjossa, vaan hänen annetaan nauttia niistä asioista, jotka aiemminkin tuottivat iloa elämään.
Tsemppiä Markkasille jatkoonkin. Onneksi heillä on toisensa ja joukko muita läheisiä, jotka ovat aidosti läsnä myös surun hetkellä. Aurinko nousee taas huomenna ja eiköhän se Ollikin sieltä säteiden välistä kurki, miten täällä menee.