Ja vielä sekavammaksi sen tekevät korvauskäsittelijät, jotka kuvittelevat itse olevansa lääkäreitä (en viittaa tällä taduun milllään tavalla). Tapahtuipa eräänä joulukuisena aamuna vuonna 2010. Astuin linja-autosta lumeen, jonka alla olikin umpijäinen pikku kumpare. Polvi vääntyi sivulle ja pikkuhiljaa töihin kävellessäni juiliminen saavutti eeppiset mittasuhteet. Varasin ajan työterveyslääkärille, joka oli sattumalta erikoistunut ortopediaan. Pienen polven koukistelun jälkeen sanoi että kyseessä on ilmiselvästi kierukan repeämä. Saikkulappu kouraan ja lähete vielä toiselle ortopedille tarkempaa tutkimusta varten. Tässä välissä piti olla yhteydessä vakuutusyhtiöön, koska kyseessä oli työmatkalla sattunut tapaturma = työtapaturma. Nooh korvauskäsittelijäneitokainen totesi tapahtumakuvauksen kuultuaan ettei tällaisestä tapahtumasta voi millään olla seurauksena kierukkavamma. Olin lievästi hämmästynyt, että millä lihaksilla korvauskäsittelijä voi tällaisen diagnoosin tehdä. Seurasi kiihkeää sananvaihtoa puolin ja toisin ja kun sitten lopulta sain ortopedin lausunnon sekä lähetteen magneettiin niin kas, kas, lääkäri olikin ollut asiasta enemmän kärryillä kuin peruskoulun käynyt korvauskäsittelijä. Joka tapauksessa kaikkeen tähän turhanpäiväiseen paskaan meni niin paljon ylimääräistä aikaa, että loppupeleissä maksusitoumuksen saatuani leikkaukseen, oli yhteenlaskettu vemppojen kesto yli 2,5kk. Ilman vempulointia aika olisi kutakuinkin puolittunut. Vakuutusyhtiöillä on varaa. Tai siis pulverointivaikutuksen ansiosta meillä kaikilla on varaa.