VUODEN LEVYT
--
Vuoden parhaan levyn valintaa piti miettiä ihan viimeiseen asti, sillä kolmen kärki oli todella laadukas ja jokainen niistä olisi ollut hyvä valinta ykköseksi.
1) Bruce Springsteen - Western Stars
Päädyin valitsemaan Western Starsin ykköseksi johtuen sen todella tasaisesta laadusta. Tykkään nauttia musiikkini albumi-muodossa ja tässäpä sitä onkin sellainen kokonaisuus, jonka haikea tunnelma vie mennessään ja pistää fiilistelemään vielä yhden kappaleen lisää. Brucen sävellystyyli poikkeaa suuresti musiikista mitä yleisesti kuuntelen ja mitä itsekin kirjoitan. Varsin simppeleitä teoksia, jotka nojaavat yleensä yhteen vahvaan päämelodiaan ja vuorottelevat parin osan välillä. Mutta kun toimii, niin toimii. Pidän Pomon äänestä suuresti ja albumilla soivat orkestraatiot tuovat mieleen vanhat elokuvat ja televisiosarjat. Levyn haikeilla melodioilla höystetty tarinankerronta saa kaipaamaan aikaan jota en ole koskaan edes nähnyt, mutta joka kiehtoo populäärikulttuurin kautta mieleen syöpyneenä.
Jos kritiikkiä pitäisi esittää, niin ehkäpä Sleepy Joe's Café & Drive Fast (The Stuntman) ovat vähän sellaisia kappaleita joiden aikana taso notkahtaa hitusen. Mutta muuten edetään laadukkaasti alusta loppuun. Jos sieltä seasta yrittää väkipakolla nostaa kohokohtia, niin mainitaan vaikka kappaleet Western Stars, Stones & Hello Sunshine.
2) Soilwork - Verkligheten
Soilworkin paras albumi sitten Stabbing the Draman. Ehdottomasti parempi levy kuin The Ride Majestic, jota ei ole jaksanut ilmestymisen jälkeen kuunnella oikeastaan ollenkaan. Ja sisältääpä levy parhaat biisit sitten kitaristi Peter Wichersin lähdön (sen jälkimmäisen lähdön). Jossain vaiheessa tuli tuokin huomattua, että Wichersin sävellykset ovat minulle maistuneet selvästi parhaiten ja The Panic Broadcastin Late for the Kill, Early for the Slaughter & Two Lives Worth of Reckoning -biisikaksikko edusti viimeisiä ihan kunnolla iskeneitä Soilwork-kappaleita... Kunnes nyt ilmestyi Stålfågel. Tuon jopa The Night Flight Orchestraa muistuttavan biisin lisäksi minulle maistuu parhaiten varsinaisen levyn sisällöstä melodinen The Ageless Whisper, aluksi vähän kylmäksi jättänyt, mutta sittemmin avautunut Arrival, sekä groovaava Bleeder Despoiler. Mainitsin "varsinaisen levyn" siksi, että limited editionin bonusbiiseistä kaksi kuuluisivat mielestäni heittämällä levylle: Summerburned and Winterblown ja In This Master's Tale, joista jälkimmäinen starttaa mielenkiintoisesti In Flamesia muistuttavalla melodialla.
Jos bonusbiisit mukaan laskien 15 raitaa sisältävää levyä karsisi maksimissaan 10 biisin kokonaisuudeksi, niin saisi siitä selvästi paremman. Toki hyvin harva lienisi sitten kanssani niistä biisivalinnoista samaa mieltä, sillä jättäisin pois sinkkubiisit Full Moon Shoalsin ja Witanin. Jotenkin tyhjänpäiväisiä tekeleitä minun korviini, vaikka etenkin jälkimmäisestä olen lukenut muiden kehuja.
Jos ajattelee sävellysten laadun ulkopuolelta asiaa, niin muutama juttu vähän tässä levyssä hiertää. Ensinnäkään en tykkää kitarasoundeista. Ovat liian kuivat ja munattomat minun makuuni. Pistää häiritsemään monessa biisissä. Lisäksi en tykkää siitä, että joka toinen biisi tuntuu alkavan puhtaalla kitaralla, jonka soundista en etenkään tykkää. Se nyt vaan käy vähän puuduttavaksi, kun sama rakenteellinen kaava toistuu liian usein. Ja kitarariffeissä häirisee ylipäänsä vähän se, että niissä on hyvin usein jotain tiluliluhilua (kuten oikeaoppinen termi kuuluu). Viimeisenä bonusbiisinä mukana oleva The Undying Eye on oikeastaan näistä huonoista puolista oikein kaiken kattava esimerkki. Puhtaalla kitaralla ensin intro, sitten alkaa tuollainen monimutkainen monimutkaisuuden vuoksi -riffi soitettuna soundilla josta en pidä.
Negatiivisista puolista huolimatta tämä on materiaaliltaan selvästi Wicherssittömän aikakauden paras albumi ja yllä kehumani kappaleet tulevat varmasti soimaan tulevaisuudessakin osana Soilwork-fiilistelyjäni.
3) Whitesnake - Flesh & Blood
Whitesnake on minulle top kympissä, jos ruvetaan listaamaan kaikkien aikojen bändejä. 1987 on yksi parhaista levyistä koskaan. Lisäksi 2010-luvun taitteessa ilmestynyt levykaksikko on ruvennut vuosien myötä maistumaan minulle kokoajan enemmän ja enemmän. Olin siis hyvin innoissani uudesta albumista, joskin vähän harmissani edelleen siitä, että Good to be Bad & Forevermore -levykaksikolla kitaroinut Doug Aldrich oli nyt poissa kuvioista. Noh, hyvin se tuntuu lähtevän tällä nykyiselläkin kitaristikaksikolla ja mikä oleellisinta, niin sieltähän tuli levyllinen kovia biisejä! Tyylillisesti mennään lähempänä Slip of the Tonguea kuin noita mainittuja comeback-levyjä.
Coverdale ei enää oikein livenä saa ääntä lähtemään (kävin kesällä keikkaa katsomassa ja nautin kyllä suuresti), mutta levyllä toimii studiotaikuuksien jälkeen hienosti. Ja rummuissakin yksi kaikkien aikojen kovimmista; Tommy Aldridge! Melkein 70v ja siellä se edelleen takoo niin lujaa kuin lähtee.
4) Andy McCoy - 21st Century Rocks
Ei ollut kyllä lähtökohtaisesti ajatuksissa ostaa Andy McCoyn uutta levyä. Hanoi Rocksiltakin ovat alkupään levyt jääneet kuuntelematta niitä hittejä lukuunottamatta, joskin taasen uuden tulemisensa levyistä Twelve Shots on the Rocks teki aikanaan kyllä hyvän vaikutuksen. Odotusarvot Andyn omalle levylle olivat joka tapauksessa täysin nollissa, sillä en ole hänen aiempia soolotuotoksiaan kuunnellut koskaan ja muutenkin Andyn lähivuosien toiminnasta tulee lähinnä mieleen videot hänestä soittamassa ihan käsittämätöntä väärän sävellajin vinguttelua jossain pikkukeikalla. Ensisingle Seven Seas pääsi kuitenkin yllättämään varsin positiivisesti ja kun foorumit pursusivat kehuja, niin lopulta päädyin ostopäätökseen. Hyvä levyhän sieltä paljastui, vaikka tietyt biisit, kuten Maria Maria, menevät niin häröilyn puolelle eri genreissä pyöriessään, että on vaikea kokea ne osana kokonaisuutta. Seven Seasin lisäksi suosikkejani on mm. Bible and a Gun. Varsin simppeli perus rokki, mutta toimii.
5) The Dark Element - Songs The Night Sings
Liimataisen ja Olzonin yhteistyön toinen tuleminen. Toistaa välillä vähän liikaakin jo ykköslevyllä kuultuja asioita. Esim. pidän ensimmäisen levyn The Ghost and the Reaper -kappaleesta ja uusimman Not Your Monster -aloituksesta, mutta ovathan nuo nyt toki aika 1:1 samasta puusta veisteltyjä. Kokonaisuutena ensimmäistä heikompi levy. Mukana on joitain biisejä jotka eivät kauheasti ole ainakaan vielä innostaneet ja täytyy erikseen mainita Get Out of My Head; koen aika ongelmalliseksi tämän kappaleen kuuntelemisen, sillä päärytmistä rupeaa soimaan päässä ysärihirvitys Daze - Superhero (se "um pa pa ay yah ya yo - um pa pa yo"-kappale). Mutta onhan siellä sitä hyvääkin menoa; etenkin nimikkobiisi, Not Your Monster & If I Had a Heart. Abba-metalli maistuu minulle edelleen.
--
VUODEN BIISIT
--
1) Whitesnake - Shut Up & Kiss Me
Kyllä ilmestyi levyä hymy naamalle, kun tämä kappale aikanaan julkaistiin. Alusta asti on selvää, että nyt on muuten meno kohdillaan. 80-luvulle ajatukset vievää hyvänmielen musiikkia.
2) Bruce Springsteen - Stones
En ole sanoja tutkinut, joten en tiedä mistä Bruce tässä laulelee. Kivekset suussa heräsi? Mutta varsin kaunis biisi, joka jää päähän soimaan. Malliesimerkki siitä, että Brucen biisit ovat rakenteellisesti simppeleitä, mutta toimivat.
3) Soilwork - The Ageless Whisper
Levyn paras kappale Stålfågel julkaistiin jo viime vuoden puolella. Valitaan sitten tasaisista muista ehdokkaista tämä tähän. Nätti kertsi.
4) Tombstone - Blood Diamond
Todella harvassa on lähialueiden bändit, jotka olisivat omaan makuun jotenkin iskeneet. No Maalahdesta lähtöisin oleva Tombstone aiheutti kyllä aikamoisen yllätyksen, kun eräs kaveri tämän biisin minulle kerran iltamissa soitatti. Hyvä kappale, joka voisi olla vaikka Judas Priestin levyllä tyylinsä puolesta. Ja vokalisti hoitaa homman kotiin vakuuttavasti. Muutamia muita bändin kappaleita olen vasta kuunnellut ja ne olivat aikamoista Manowar-menoa. Manowar-menokaan ei toki välttämättä tarkoita, että ne olisivat mitenkään huonoja, mutta Blood Diamond on toistaiseksi kuulemistani iskenyt selvästi parhaiten.
5) The Dark Element - Songs The Night Sings
Jos The Dark Elementin kakkoslevy ei pääsekään kokonaisuutena ihan samalle tasolle debyytin kanssa, niin tämä levyn nimikkobiisi on esimerkki yksittäisistä huipuista, jotka nousevat bändin aiempien parhauksien rinnalle. Jahka Anetten aikainen Nightwish iskee Amaranth ja Storytime -henkisillä biiseillään, niin ihmettelen jos The Dark Element ei maistu ollenkaan.
