Mies, 30-40 vuotta, asuinpaikka Pirkanmaa, syntymäpaikka Pohjois-Savo. Suosikkijoukkue KalPa.
----------------
No ei vaan, vedetään tämä nyt pitkän kaavan kautta, vaikuttavimmat KalPa-kokemukset, jotka ovat muovanneet minusta sellaisen kannattajan, kirjoittajan ja ihmisen kuin olen.
Ensimmäiset muistot KalPasta ja Niiralan montusta ovat 90-luvun alulta, paikkana jääkoneen päädyn seisomakatsomo jään tasolla, ensidebyyttini Montun katsomossa on luultavasti ollut kaudella 1993-94. Seuraavalta kaudelta on sitten selkeästi ensimmäiset muistot: Petr Korinek jäi pelaajana mieleen, ja ensimmäinen peli jonka pystyn varmuudella sanoa nähneeni paikan päällä oli itsenäisyyspäivänä 1994, kun Kurrin ja Selänteen tähdittämä Jokerit vieraili loppuunmyydyssä Montussa.
Siitähän se sitten lähti, oma junioriura ja KalPan kannattajuus. Junnut pääsi peleihin ilmaiseksi ja mökillä on vielä tallessa kausikortit noilta vuosilta, olisiko tullut reikä noin puolessa kausien 96-99 kotipeleistä. En muuten katsonut pelejä ns. ”junnukatsomosta” kaukalon laidalta, vaan aina ylempää päädystä, jotta näki koko pelin paremmin. Nuo vuodethan ei olleet mitään voittojuhlaa, joten silloin oppi arvostamaan yksittäisiä voittoja, mistään mestaruuksista ei puhuttukaan. Mieleen jääneitä tapahtumia: Jokereiden Lindroosin viimeisen sekunnin tasoitus aloituksesta, Pekka Tirkkosen vippimaali punaviivalta yli Norrenan (tätä muuten ”pari” kertaa matkittiin pihapelissä, linkki videoon tekstin lopussa), Kuivalaisen lähtö Ässiin (
miten meille nyt käy?!), Ojanen-Tarvainen-Nutikka siirto JYPiin... Silloin pikkupoikana aina luuli kesällä, että ne
fabianit,
kuzminskit,
mikkokonttilat ja
timoahmaojat on uusia korinekeja ja pekkatirkkosia ja seuraavalla kaudella KalPa nousee pois pohjalta. Roman Oksjuta ja Lubos Rob olivatkin, mutta sitten loppui rahat.
Kevään 1998 karsinnoista jatkoaikavoiton Kärpistä on tässä ketjussa useampi maininnut. Luonnollisesti oli vitsi tuo, että oltaisiin oltu edes samassa autossa @stifflerin kanssa… mutta nyt kun historiankirjoja kaivelin, niin eipä se ihme ole useammalla on samanlaiset kokemukset... saattoi sieltä useampikin vanhempi lähteä pienimpien katsojien kanssa etuajassa pois. Katsojia oli luultavasti yli kapasiteetin (muistan että seisomokatsomosta oli todella vaikea päästä pois) ja perjantai-ilta venyi todella pitkälle, sillä vasta toisen jatkoerän puolivälissä ajassa 92.19 Petro Koivunen räjäytti Montun ja radiovastaanottimet.
Liigakarsinnat ovat varmasti muovanneet suhtautumistani urheiluun ja elämään. Onhan se näin jälkikäteen ajateltuna aika karua, pikkupoikana elät ja hengität jääkiekkoa joka päivä ja mitä suosikkijoukkue pystyi silloin tarjoamaan: kaudesta toiseen kurjuutta ja lisää kurjuutta ja koko kauden kohokohta on se, että päästään nitistämään Kärpät karsinnoissa (
joku on meitäkin huonompi!). Kunnes sitten ei enää sitäkään. Noihin aikoihin sai muuten hallilla 5 markalla Suffelin ja kaksi tikkaria.
Korpivaelluksen alusta muistan sen, että heti kauden avaukseen syksyllä 1999 ei Monttuun palattu, se oli vähän myöhemmin kotivoitto HeKistä 3-0 kun olin taas Niiralan montussa, ja siitä se taas lähti, siitä eteenpäin olin peleissä taas aina kun omat pelit ei osuneet päällekkäin. Tuolloin alkoi itselleni avautua yhteisöllisyys, mikä tähän touhuun liittyy. Noihin aikoihinhan sisäänpääsylipulla sai istua missä halusi ja muistan edelleen muutamat kasvot, jotka istuivat pelistä toiseen kanssani siellä vaihtoaitioiden puoleisen pääkatsomon yläriveillä. Koskaan ei sanaakaan vaihdettu, jossain vaiheessa alettiin ehkä nyökätä katsomoon tullessa ja luulen että jos joku päivä vielä kohdataan niin tunnetaan kyllä toisemme.
Mestis-vuosista ja liiganoususta on jäänyt päällimmäisenä mieleen kaksi finaalien vieraspeliä. Ei siksi, että olisin ollut paikalla vaan ehkä juuri siksi etten ollut: jännitys radion ääressä oli varmaankin kovempaa kuin hallilla olisi ollut. Kevään 2004 Mestis-mestaruus (Matti Tiihonen jatkoajalla Mikkelissä) ja sitten keväällä 2005 2. finaalin voitto Vaasasta, se pitkälti sinetöi liiganousun (edelleen törkeää, että Urheilukanava ei tuota peliä televisoinut vaan ainoastaan 1. ja 3. finaalin Kuopiosta). Tokihan se KalPan viimeinen Mestis-peli on myös ikimuistoinen. Kenigin kaksi maali kun Red Army oli pelin alussa provosoinut Kenigiä, Kuivalaisen nollaputki, miten Kimmo Timonen lopussa piti kiekkoa omalla alueella eikä Sportilla ollut mitään saumaa… se oli siinä, korpivaellus oli ohi.
Liigaan paluusta muistan että minulla oli vahva usko siihen, että se Mestis-runko voisi Liigassakin kohtuullisesti pärjätä, ja hetihän Liiga-avaus Tuomas Kiiskisen avausmaalin ja vain voittolaukauskisatappion myötä todisti sen, että suoraan kärkikahinoihin mennään… Kuten tälläkin palstalla eräs topikki todistaa, valitettavasti arki tuli nopeasti Kuopioon. Olisikohan se ollut loka-marraskuussa 2005, kun päätykatsomossa oli jo niin tyhjää, että kanssani samassa seisomokatsomon lohkossa istui enää vain yksi herrasmies. Kun Tomas Kurka sinetöi hattutempun Tapparan verkkoon, niin heitettiin hänen kanssaan ylävitoset. Jokereiden kaatoa 8-4 en päässyt omien pelien vuoksi livenä todistamaan, mutta muistan että kuulin siitä tuoreeltaan puhelimessa perheenjäseniltäni ja maalikooste tuli katsottua moneen kertaan: se peli loi uskoa siihen että pelaajabudjetti ei määrää voittajaa, KalPakin voi joskus vielä mestaruuden voittaa.
Keväällä 2008 nousu jumbosijalta, A-nuorten mestaruus ja Samin Kapasen paluu luoma huuma… Silloin tuntui siltä, että nyt se KalPan kulta-aika oli koittanut ja keväällä 2009 tulikin käytyä ensimmäiset (ja toistaiseksi ainoat) fanibussireissutkin, suuntana Jyväskylä.
Menestystä tuli ja mestaruuden piti olla tulossa ihan milloin vain. Sitten tuli kevät 2012 ja KalPa näytti marssivan kohti mestaruutta kaatamalla Bluesin helposti 4-0 puolivälierissä, siellä painoi Tuomas Kiiskinen hattutemppua jne… jotenkin se sitten kääntyi niin, että eräänä keväisenä aamuna olin klo 6.00 Kuopion rautatieasemalla istumassa junassa takaisin kohti asuinpaikkakuntaani n. 1 tunnin yöunilla hävityn 7. ottelun jälkeen, ja junan perille saavuttua menin suoraan työpaikkahaastatteluun. Jostain syystä en saanut sitä työpaikkaa, jonka luulin CV:ni perusteella olevan ihan päivänselvä juttu minulle, kunhan saapuisin edes paikalle…
Viimeisen reilun kymmenen vuodelta ajalta nostalgisoinnin aika on joskus myöhemmin. Haluan kuitenkin viime kevään KalPa-Tappara ottelun mainita (se peli, jota johdettiin 2. erän jälkeen 4-1). Onhan pettymyksiä tullut matkan varrella paljonkin, mutta tuon pelin jälkeen meni aivot niin huuruun kotivastaanottimen ääressä, että tuntui siltä, että on paras lopettaa jääkiekon seuraaminen kokonaan, ei pää kestä jatkuvia pettymyksiä, tämä touhu ottaa enemmän kuin antaa, allekirjoitukseni on silkkaa itsepetosta. Onneksi se aivohäire korjautui parissa päivässä ja sitten pääsinkin jo todistamaan paikan päällä Tapparan kaatamisen Nokia Areenalla.
Valitettavasti elämä on vienyt menneessään ja vierailuni Niiralan montussa ovat harvenneet vuosi vuodelta. Jos vuodet 2003-2009 olin paikalla varmaan n. 90% kotipeleistä, vuosina 2009-2016 pääsin ehkä noin 25% kotipeleistä… Ja häpeän myöntää, etten ole käynyt Niiralan montussa kertakaan sitten kevään 2017 finaalien. Viime keväänä tarkoitus oli reissu tehdä, jos finaaleihin olisi päästy. Jyväskylän ja sittemmin Tampereen vieraspelit on kyllä lyöty kalenteriin joka kesä heti otteluohjelman julkaisun jälkeen ja TV:stä on tullut katsottua varmaan 99% otteluista niin pitkään kuin joku taho niitä vain on vastaanottimiin välittänyt.
---------------
Loppuun vielä kiitos palstan kirjoittajille niin vanhoille kuin uusillekin. Kirjoittelu KalPan osiossa on pääosin laadukasta, toki tunnekuohuissa lipsahtaa välillä itselläkin turhaan alatyylisyyksiin ja sitä voisi vähentää... Tämä palsta on henkireikä, etenkin näin etäkannattajana täällä kirjoittelu luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. En ole yksin vaan meitä elinkautisvankeja on muitakin; osa suorittaa palveluksensa Niiralan montun lehtereillä, osa etänä.
Tirkkosen vippi: