Sitä saatiin mitä oli odotettavissa - Kausi 21-22 paketoitu
Haukkojen kausi alkoi lupauksia herättävästi samalla liidolla, joka vasta Karhuun pysähtyi edellisellä kaudella.
Voittoputki katkesi ja tämän jälkeen olikin sitä tuttua ja turvallista luvassa eli ennakolta kovemmilta otettiin tukkaan ja välillä kompuroitiin heikompia vastaan. Lopulta sija 7. runkosarjassa oli aavistuksen yläkanttiin juurikin tuon alkukauden voittoputken ansiosta.
Valmentaja vaihtui kesken kaiken, joka oli jokseenkin yllättävä ja yllättävin käänne koko kaudessa. Räihä sai lähteä ja tilalle hyppäsi Sirviö jr apukoutsin paikalta. Ilmeisesti tämä siirto olisi tehty joka tapauksessa tämän kauden jälkeen. Varmuutta ei ole, mutta vähän sellainen kutina jäi, että henkilökemia oli asia, joka vaihdoksen aiheutti.
Mitenkö sitten pelaajiston osalta kausi meni:
Maalivahdit:
Benjamin Kallio lunasti itselleen hieman jopa itselleni yllättäen ykkösen paikan. Samaan aikaan, kun Samu Mäkisen otteet yskähteli, niin Kallion otteet parani. Mäkinen alkoi löytää parissa viimeisessä matsissa vanhaa sarjan MVP virettä, kunnes loukkaantuminen päätti kauden jo hyvissä ajoin. Niku Halla-aholle jäi vähän statistin rooli. Kokonaisuudessaan tämän kolmikon pitäisi taistella sarjan parhaan maalivahti kokonaisuuden tittelistä. Se ei vaan riitä ja D-kiekko vastaan pleijareissa ei maalivahtipelikään enää ollut niin tasokasta, että oltaisiin paremmin rimpuiltu kyydissä.
Puolustus:
Lievä pettymys, kun ajattelee kokonaisuutta. Paperilla kuitenkin homma näytti vahvalta ja selkeitä kärkipakkeja oli nostettavissa ennakolta esiin. Slessarevski oli mies paikallaan ja otti johtavan puolustajan roolin. Omaan silmään Kinebuchi oli oma itsensä ja pääsi taas piirun eteenpäin, ainakin kun mitataan virheiden määrää. Tilli ja Helenius olivat rooliinsa nähden pettymyksiä. D-kiekkoa vastaan ainakin oltiin väsyneellä jalalla ja hommasta ei meinannut tulla mitään. Puolustuspään pelaamista tulisi Tillin parantaa ja saada kovuutta pelaamiseen. Helenius vaikutti ajoin olevan pehmeä ja vetoa tulisi vielä treenailla sillä viivasta lähtenee vedot olivat aika helppoja maalivahdin poimia. Juhani Merikanto oli itselleni pettymys. Veikö loukkaantumiset ja sairastelut parhaan terän, mutta odotuksiin nähden jäi vähän peruspakiksi. Suurimpana yksittäisenä tasonnostajana voidaan pitää Matti Raskia. Hänen pelaamisensa meni huimasti eteenpäin ja mies oli saanut kiekon kanssa aimo annoksen itseluottamusta. Ynnä muuhun osastoon menevät Viron pojat Laosma ja Anufrijev sekä Kivisen roolina oli olla täytemiehinä ja olivat aika ajoin pulassa kärkijengejä vastaan. Harmittavaa oli, että Kalliokoski oli armeijan leivissä koko kauden pelaamatta peliäkään.
Hyökkäys:
Liian tasaista rintamaa. Haukoilla riitti pelistä toiseen miehiä laittaa kolmeen ensimmäiseen kenttään pelaamaan ihan hyvää peliä. Tämä ei vaan riitä, kun pitäisi saada tärkeissä paikoissa tehoja. Yksikään pelaaja ei yltänyt lähellekään piste per peli tahtia. Tämä on kuitenkin edellytys, jotta voi puhua edes jonkinlaisesta tähtipelaajan statuksesta Suomi-sarjassa. Leipijärven 20 pistettä on melkoista paperia, kun vertaa monien muiden jengien sisäisten pistepörssin kärkinimien pisteitä.
Leipijärvi pelasi ihan ok kauden, mutta peli on muuttunut hieman varovaiseksi. Hyvä, että ylilyönnit on saatu pois, mutta ihan noin varovaisesti tarvisi ottaa... "Vanha" herra Jokinen sisäisen pörssin toinen, jalka alkaa vähän painaa, mutta uskon että henkisellä puolella vielä annettavaa sekä oikein roolitettuna. Vikoissa peleissä ykkösen laidalla, mutta kertonee siitä, että sinne ei liikaa ole tunkua. Ylikärpältä odotuksiin nähden lievä pettymys. Ehkä odotin enemmän pisteitä ja luisteluvoimaa. Hieman jäi piippuun. Niko Lottanen oli kyllä yksi suurimmista pettymyksistä. Runkosarjassa ei syttynyt kyllä millään pelaamaan ja välillä oli täysin pelistä pihalla. Aleksi Virran kauden alku oli maaginen ja tätä myöden odotukset olivat isosti nousussa. Lopulta loppukausi meni melko mollivoittoisesti pisteidenkin valossa. Suurimpina onnistujina voidaan pitää välivuoden jälkeen paluun tehnyttä Peter Jurvelinia, joka illasta toiseen painoi kuin terrieri ja näytti tunteet kentällä. Alex Jaakkola myös teki hienon debyyttikauden miesten tasolle ja lopussa se johti ykköskentän laituriksi. Tosin tämä kertoo siitä tasaisuudesta, jota tässä kritisoin kautta linjan. Kaikkia pelaajia en tässä lähde käymään läpi. Nostona voisin kuitenkin vielä ilahduttavista pelaajista nostaa herrat Linde ja Puzakov. Heiltä energinen kausi ja jotenkin olivat liian aliarvostetussa roolissa pitkään. Molemmilla on kuitenkin iso maalintekopotentiaalia. Hommaa oli täydentämässä Räihä, joka oli omaan silmään vähän vielä raakile tälle tasolle. Sen sijaan Veeti Soilan otteet olivat kiinnostavia, mutta valitettavasti loukkaantumiset sotki hänenkin kauttaan. Juuso Tiihoselle kävi sama kuin Kalliokoskelle puolustuksessa, ei peliäkään syy armeija. Ynnä muu osastoa edusti Italian Vignoli, Viron Jogi, Nuorempi Leipijärvi, Ketterän U20:sta tullut Laitinen sekä ensimmäiset miestenpelit pelannut Petrus Surenkin. Heidän roolinsa oli pitkälle rotaatio ja neloskenttä. Sitten ehkä surullisin mielin kirjoitan tämän, mutta kauden suurin pettymys itselle oli Jani Könösen otteet. Loukkaantumisen ja syksyn poissaolojen jälkeen mies oli kuin varjo entisestään. Jalka ei kulkenut samallalailla ja ne täydelliset takakarvaamiset oli jääneet johkin. Harmitta juttu. Tykkään miehen pelaamisesta silloin kun kaikki sujuu, nyt ei vaan ollut lentoa.
Kokonaisuutena kausi oli juurikin sitä mitä vähän pelkäsi ja odotti. Odotuksia toki oli salaa enemmän, mutta ei vaan parempia vastaan riittänyt. Vähän otteita vaivasi se että vaikeaa oli pelata täyttä 60 minuuttista ehjää peliä. Liekö kuntopohjassa vielä tekemistä. Parempaan suuntaan, mutta mutta meillä faneilla on lupa haaveilla vielä paremmasta. Jäämme odottamaan millainen taustaryhmittymä kaudella 22-23 nähdään ja saadaanko tänne houkuteltua koodinimi "Janne Väyrysiä".