Ihan hyvää viihdettä tuo Laitapuolen hyökkääjä on. Draama jää vähän löysäksi, sekä se jäi ainakin itsellä heittämällä lopulta komedian jalkoihin. Tai no ei se nyt jalkoihin jäänyt, kun se ei tosiaan toiminut ihan täydellä höökillä se draamapuoli.
Tarinan rakenne koostuu kahdesta aikajanasta. Ensimmäisessä Jantusen ikävät velkojat antavat hänelle 24 tuntia aikaa kaapia kasaan sata tonttua, tai hiekkamontulle kaivettu kuoppa kutsuu. Sääli ja raadollisuus vaihtuu elokuvan kuluessa huvitukseen, kun Jarna painaa jopa vähän Uncut Gemsmäisellä epätoivon sävyttämällä kaaoksella menemään voimatta mitään addiktionsa värittämälle luonteelle, jolla hän on auttanut kaivamaan itselleen tuon kuopan ja polttanut siltoja umpeen. Jostain tarttisi taikoa fyrkkaa, että henki säilyisi ja kello tikittää. Huumepöllyissä hän näkee aina symbolisesti vissiinkin lapsuuden minänsä, joka tuijottaa häntä sillain viattomasti, mutta kuitenkin syyllistävästi.
Toinen jana tarjoaa selityksen, että miksi se katse on ehkä syyllistävä. Se jana tarjoaa lyhyitä katkelmia uran varrelta, jotka lienevät hänen nykytilanteeseensa johtaneita urheilu-uran vastoinkäymisiä. Lapsesta asti Jarna on halunnut NHL-tähdeksi, painotus lienee erityisesti sanalla tähti. Mutta kun olisi pitänyt löytyä lisää vaihteita ja painaa leukaa rintaan, niin homma meni jotenkin surkutteluksi ja itseensä käpertymiseksi. TPS:n tenavatähtiketjusta Jere ja Saku painelivat ohi maajoukkueeseen ja änärilegendoiksi asti. Ruotsissa oli mukava olla iso kala pienessä lammessa, yöelämässä riitti juominkien ostajia ja käsipäivään tarjoajia. Sen ihailun jälkeen Pohjois-Amerikan reissu ja siellä seurannut farmikomennus oli vaikea pala niellä. Matto ei ollutkaan levitetty, vaan olisi pitänyt ajan tapojen mukaan lähteä ansaitsemaan asemaa farmin kautta nobodyna ja Jantusten asuintalokin näytti sijaitsevan kaukana suurkaupungin sykkeestä ja viihteestä. Sieltä oli helppo luikkia takaisin maitojunalla Ruotsiin ja aikanaan edelleen Suomeen, jossa ihailijoita ja kavereita riitti. Sai kännissäkin käytyä painamassa 2+3 tauluun, vaikkei tuota sählinkiä joka paikassa jaksettu loppuun asti katsella.
Enemmän olisi kaivannut tuota Jantusen psyyken avaamista ja syy-seuraus -suhteita, koska nähdyllä tavalla esitettynä vaipuminen tuolle nähdylle tasolle tuntui aika pehmeältä, mikä tuntuu aika ilkeältä sanoa. Mutta se johtuu vain siitä, kun ei ruudulla esitetyn perusteella kykene tajuamaan niitä mielenliikkeitä, paineita, historiaa ja ajatuksia, mitä noihin myös liittyi. En ole nimittäin lukenut kirjaa. Hyvässä tikissä oli pääosan esittäjä ja erityisesti tragikoomisissa kohtauksissa suorastaan loistava. Sen sijaan draama ja vakavammat hiljaiset hetket tuntuivat vähän mekaanisilta ja pakotetuilta aina ohjausta myöten.
Jääkiekkokohtauksia ei tosiaan ollut kuin TPS:n treeneistä ja Jokerien pukukopista. Niiden vähyys on ymmärrettävää kun tarina kuitenkin sijoittuu kaukalon ulkopuolelle, niin ei ole lähdetty tekemään työläitä, aikaa vieviä ja kalliita hokikohtauksia vain pakon vuoksi. Ihan riittävällä tavalla maustavat nuo nähdyt pätkät, mitä tuossa on.
Vaikka kyllähän sitä pitäisi nykypäivänä parillakymmenellä avustajalla ja CGI:llä saada ihan ihmeitäkin aikaan, jos on etunenässä pinkkaa, aikaa ja visiota. Mutta tarina ei vaatinut mitään tuollaista.
