UKK oli viimeistä perskarvaansa myöten ryssän mies ja niiden leivissä.
Presidentti, marsalkka Mannerheim oli heti jatkosodan jälkeen valmis tekemään Neuvostoliiton kanssa puolustusliiton. Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov kuitenkin tyrmäsi ajatuksen. Asiasta kerrotaan valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visurin uudessa kirjassa Paasikiven Suomi – Suurvaltojen puristuksessa 1944-1947
Täytyy sanoa, että historia on kyllä ehtymätön lähde asioiden uudelleenlämmittelyyn. On ikuiset ajat tiedetty Mannerheimin varhaisesta aktiivisuudesta asian suhteen. Nykyään kai ei voi olla markkinoimatta mitään lähihistoriaa käsittelevää teosta ilman jotain "kohupaljastusta"
UKK oli viimeistä perskarvaansa myöten ryssän mies ja niiden leivissä.
Tutustu vaikka siihen miten ryssä nimeltä UKK valittiin pressaksi 2 ensimmäisenä kertana. 1. käytettiin SDKLää älykkääseen operaatioon ja tokalla kerralla ammuttiin raskaalla tykistöllä suomalaiseen politiikkaan kymmeniksi vuosiksi lamauttava keskitys nootilla. Totta pirussa ne antoi nootin, koska UKK oli isänmaallinen...jo aikaisemmin tottelevaista koiraa oli palkittu mm Porkkalan palautuksella.Paskat ollut!!
Tutustu vaikka siihen miten ryssä nimeltä UKK valittiin pressaksi 2 ensimmäisenä kertana. 1. käytettiin SDKLää älykkääseen operaatioon ja tokalla kerralla ammuttiin raskaalla tykistöllä suomalaiseen politiikkaan kymmeniksi vuosiksi lamauttava keskitys nootilla. Totta pirussa ne antoi nootin, koska UKK oli isänmaallinen...jo aikaisemmin tottelevaista koiraa oli palkittu mm Porkkalan palautuksella.
Onneksi UKK:n valta olisi loppunut sovjetoimiseen, joten hän ei voinut siirtää Suomea -omasta mielestään- voittajien leiriin. Mutta hän teki lähes kaikista poliitikoista Tehtaankadulla juoksijoita ja sen jälkiseurauksista meidät pelasti NL:n kaatuminen.@Toejoen Veikko kirjuutti.
Sanoisin, että UKK oli kyvykäs yhdistämään Suomen edun ja oman vallassaolonsa jatkuvuuden.
Suorastaan lapsellista todistella urkkin hyödyllisyyttä sillä, että Suomi säilyi. Ei se paskaläjä kuitenkaan yksinvaltias ollut. Muut siellä jarrutti, kun UKK teki kuten käskettiin...esim ulkomaanmatkoilla UKK briifattiin tarkoin KGB:n toimesta. Kenedy jopa suuttui Kekkoselle, kun hän esitti VAIN Neuvostoliiton kantoja.
Ja veteraanit sen demokratian säilytti, UKK parhaansa mukaan tuhosi, esim poikkeuslaki 1973.
Onneksi UKK:n valta olisi loppunut sovjetoimiseen, joten hän ei voinut siirtää Suomea -omasta mielestään- voittajien leiriin. Mutta hän teki lähes kaikista poliitikoista Tehtaankadulla juoksijoita ja sen jälkiseurauksista meidät pelasti NL:n kaatuminen.
No ei. 30-luvun äärioikeisto oli suht rajoittunut liike eikä sillä ollut mitään oiketa tukea kansan riveissä, sitä ei kannattanut edistyspuolue eikä maltilliset. Sanoisinko että varsin tuomioja-revinistiolainen näkemys
No ei todellakaan näin, edes kärjistäen.
Vertauksesi on surkea about joka tasolla.
Fasismi-korttia heitetään nykyään todella usein ilman että edes tajutaan mistä siitä on kyse.
Suomettuminen ja demokratian kehittyminen ei sovi samaan lauseeseen. Joten yllä oleva ei koske aikaväliä 1945-1991.Suomen onni ovat olleet oikeistosta, keskustasta ja vasemmistosta löytyneet maltilliset, jotka ovat olleet enemmistössä, ottaneet aina tilanteiden kärjistyessä tarvittavan roolin ja taanneet demokraattisen oikeusvaltion kehittymisen.
Suomettuminen ja demokratian kehittyminen ei sovi samaan lauseeseen. Joten yllä oleva ei koske aikaväliä 1945-1991.
Ja ylipäätään suomettuminen ei varsinaisesti koskenut demokratian kehittymisen kokonaisuutta kuin välillisesti. Suomettumiskehityksen merkitystä on muutenkin liioiteltu eri tilaisuuksissa todella paljon. Kannattaa lukea aiheesta tehtyä tutkimusta hieman laajemmin. Suosittelen erityisesti Kimmo Rentolaa, Matti Hyväristä ja Veli-Pekka Leppästä. Ja jos joku haluaa kaivaa yliopiston arkistoja, niin tein itsekin aihetta käsittelevän tutkimuksen nimeltä Tuuli kävi Tehtaankadulta.
Yksinkertaistaen sitä, että suurin osa NKP-lähtöisestä vaikuttamisesta tapahtui SKP:n (tai SKDL:n) (elimien) kautta. SKP:llä oli puolestaan hyvin rajallisesti poliittista valtaa Suomessa. Toki voidaan aina puhua Kekkosesta, mutta todellisuudessa Suomen policyt saivat melko vähäisesti neuvostovaikutteita, vaikkakin kieli keskellä suuta silloin mentiinkin. Suosittelen Kimmo Rentolan kirjallisuutta, hän on johtava suomalainen tuon ajan poliittisen historian tuntija.En tiedä, mitä "välillisellä" tässä kohdin tarkoitetaan
Minähän rajasin sotaa edeltäneen ajan pois.Ko. lainauksella tarkoitettiinkin lähinnä itsenäisyyden alkuajan, 1930-luvun tapahtumien sekä sota-aikojen tapahtumia, mutta myös heti sodanjälkeisiä ns. vaaran vuosia (loppuivat v. 1949). Suomettumisen on katsottu alkaneen vasta 1950-luvulla, joten ihan tuollaisia vuosilukuja en esittäisi.
Kirjoitat aivan soopaa. Vahvin vaikutus oli presidentin kautta ja yöpakkasten jälkeen myös hallitus oli tärkeä vaikuttamisväline. Tietysti SKDL ja SKP pomppasi aina kun käsky kävi, mutta suomettumisen todellinen voima oli muiden puolueiden mädännäisyydessä. Kaikilla presidenteillä -45-91 oli Kremlin siunaus ja yöpakkasten jälkeen myös ministereiltä se vaadittiin.Yksinkertaistaen sitä, että suurin osa NKP-lähtöisestä vaikuttamisesta tapahtui SKP:n (tai SKDL:n) (elimien) kautta. SKP:llä oli puolestaan hyvin rajallisesti poliittista valtaa Suomessa. Toki voidaan aina puhua Kekkosesta, mutta todellisuudessa Suomen policyt saivat melko vähäisesti neuvostovaikutteita, vaikkakin kieli keskellä suuta silloin mentiinkin. Suosittelen Kimmo Rentolan kirjallisuutta, hän on johtava suomalainen tuon ajan poliittisen historian tuntija.
Heh. En sanonut, ettei vaikuttamispyrkimyksiä ollut tai että niitä ei otettu Suomessa huomioon vaan sanoin että niitä on liioiteltu voimakkaasti. Tämä on tapahtunut osin siksi, että historiaa on kansanomaistettu ja osin historian politisoimisen varjolla. Jälkimmäisestä Jarkko Vesikansa on tehnyt hyvää tutkimusta.Kirjoitat aivan soopaa. Vahvin vaikutus oli presidentin kautta ja yöpakkasten jälkeen myös hallitus oli tärkeä vaikuttamisväline. Tietysti SKDL ja SKP pomppasi aina kun käsky kävi, mutta suomettumisen todellinen voima oli muiden puolueiden mädännäisyydessä. Kaikilla presidenteillä -45-91 oli Kremlin siunaus ja yöpakkasten jälkeen myös ministereiltä se vaadittiin.
SMP oli ainoa puolue, jo´nka paperit on edes jollain lailla puhtaat ja kokkareiden yritykset kavuta suomettumisen junan parhaille paikoille oli jotain koomista. Jokaisen suomalaisen poliitikon mielestä ministerisalkku oli maanpetoksen arvoinen tuona aikana. Maan tapa.
Minähän rajasin sotaa edeltäneen ajan pois.
Vaikka kirja keskittyy sen päähenkilö-Relanderiin, kirjassa käydään paljon läpi etenkin 1920-luvun poliittista historiaa, mikä on ollut mulle aina vähän pimennossa.
Sain vihdoin päätökseen Erkki Vasaran kirjoittaman mainion elämäkerran Lauri Kristian Relanderista. Kirja monipuolistaa hyvin kuvaa maamme toisesta presidentistä. Relander on tunnettu heikkona presidenttinä, mitä hän eittämättä osin olikin. Tästä esimerkkinä käy kyvyttömyys vastustaa Lapuan Liikettä ja hänen epävarmuus päätöksenteossa sekä huono itsetunto.
Toisaalta Relander oli monissa sisäpoliittisissa asioissa hyvin aktiivinen, kuten hallitusten muodostamisessa, mutta etenkin ulkopolitiikassa, jossa hän käytännössä avasi viralliset suhteet länsinaapureihin ja loi yhdessä luottoulkoministerinsä Hjalmar Procopen kanssa Suomelle selkeää linjaa ulkopolitiikkaan. Relander oli omimmillaan edustamassa Suomea ulkomailla, minkä hänen edeltäjänsä Ståhlberg skippasi täysin. Relander korosti Puola-johtoisen reunavaltiopolitiikan sijaan mm. pohjoismaista suuntausta. Relanderilla olisi voinut olla mahdollisuudet jatkokaudellekin, mutta etenkin hänen Lapuan Liikettä myötäilevä politiikka koitui hänen kohtaloksi.
Kirja on valtavan pitkä (jopa liiankin pitkä ja seikkaperäinen), mutta suosittelen kirjaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Vaikka kirja keskittyy sen päähenkilö-Relanderiin, kirjassa käydään paljon läpi etenkin 1920-luvun poliittista historiaa, mikä on ollut mulle aina vähän pimennossa. Enemmän on tullut perehdyttyä itsenäistymisen ajan tapahtumiin ja toisaalta 1930-luvun tapahtumiin, kuten oikeistoradikalismin nousuun ja talvisotaan. Mielenkiintoista oli lukea mm. sen ajan hallitusten synnyistä, mikä eroaa melkoisesti nykymenosta. Jos nykyisin lähes kaikilla puolueilla ja poliitikoilla on suuri hinku hallitukseen, tuolloin tilanne oli aikalailla eri ja hallitusvastuuseen ei ollut suurta tunkua.
Seuraavaksi täytyykin ottaa työn alle kirja Hjalmar Procopesta, jonka nimi nousee esille hyvin monessa yhteyksissä Suomen itsenäisyyden ajan alkupuolen historiassa.
Yrjö Leinosta luin jostain ja Yrjö Leinosta on ennenkin täällä varmaan keskusteltu. Tähän Wikipedian artikkeliin törmäsin: Leinon vangit – Wikipedia
Jotenkin oli järkyttävää lukea tuolta, että Yrjö Leino luovutti pitkään Suomessa asuneita henkilöitä Neuvostoliittoon. Yksi luovutetuista teloitettiin siellä ja muutamat muut kuolivat vankeudessa. Sodan aikana Yrjö Leino oli välillä vangittuna ja välillä piileskeli. Jos hän olisi jäänyt kiinni, niin kenties hän olisi saanut kuolemantuomion. Sodan jälkeen hän sitten pääsi valtaan ja luovutti ns. "Leinon vangit" Neuvostoliittoon. Niin ne osat vaihtuvat. Yrjö Leino vaikuttaa aika ikävältä ihmiseltä tällaisella lyhyellä tarkastelulla.
Tosin tuossa Wikipedian artikkelissa Leino selittää, että hän vain hyväksyi Neuvostoliiton haluamien ihmisten pidätyksen, ei luovutusta Neuvostoliittoon ja oli kuulemma "pakotettu" toimimaan kuten toimi. Vähän tuntuu kyllä selittelyltä. Mannerheim ja Paasikivikin "jakoivat käytännössä saman kannan" kuin Leino.
'Reissu-Lassiksi' Relanderia tosiaan kutsuttiin.