Tilanne alkaa normalisoitua, poliittiset päätöksentekijät ottavat lusikan kauniiseen käteen: pragmaattinen asennoituminen valtaa alaa. Kansallinen yksimielisyys alkaa olla riittävää luokkaa. Lindtmanin kommentti rajatilanteeseen viimeistelee asian. Eli voimme ottaa rajatilanteen rauhallisesti.
Jos Venäjä jatkaa operaatiotaan, raja suljetaan täydellisesti ja pian kukaan ei enää jaksa vinkua jostakin turvapaikan hakemisesta ja kansainvälisistä sopimuksista. Toki sitten aivan vasemmalla Li jankuttaa asiasta, kunnes kukaan ei enää jaksa kuunnella.
Näin toimii Suomi: pragmaattisesti. Ensi alkuun järkytytään, kunnes sitten oivalletaan, että ollaan poikkeustilanteessa. Me emme ole vastuussa siitä, mitä näille hakijoille käy. Ymmärrämme hyvin, että sopimukset ovat tehty rikottavaksi, kun kansallinen etu sitä vaatii. Ja tässä tulee se karkki: näin toimiessamme emme vahingoita minkään muun valtion etua. Roskavaltiosta emme tietenkään piittaa.
Demokratiaan kuuluu se, että joku on aina eri mieltä. Kun joku on täydellinen idiootti, hän pääsee erimielisyydellään julkisuuteen: Siitoin, Turtiainen tai vaikkapa Scheinin. Meillähän kyllä näitä kylähulluja on aina riittänyt. Ehkäpä tällainen julkisuus on jopa toivottavaa jonkun mielestä.
Pohdintaa toki aiheuttaa, miksi joillekin kv. sopimukset ovat näin tärkeitä. Romahduttaako kv. sopimusjärjestelmän se, että jokin valtio toimii poikkeustilanteessa sitä vastaan? Tai jos puhutaan laillisuudesta, omat lakimme omat meidän tekoamme ja voimme niitä myös muuttaa tai tulkita luovalla tavalla. On merkillistä, ettei ymmärretä, että myös oikeudessa lakeja tulkitaan: sitä varten ovat olemassa asianajajat.
Voimme asettaa kaksi lakia vastakkain ja punnita, kumpi niistä on tärkeämpi. Tämähän on tulkintaa. Rajatapauksessa tulkitseminen on helppoa: toisella puolella on valtio, jonka hallitus tulkitsee tiettyjä lakeja, toisella puolella taas joku hassu aktivisti, joille poliittisten tosiasioiden käsittäminen on ylivoimaisen vaikeaa. Laki voi olla olemassa ja siihen vedotaan, mutta se yleensä ei ole ainoa laki, vaan lait muodostavat verkoston, joiden solmukohdat saattavat olla ristiriidassa keskenään.
Näin siis lopultakin päätös, kunhan se tulee tarpeeksi korkealta, on tärkeämpää. Ketään ei kiinnosta desantti Scheininin horinat, mutta Rantasen tulkinta kiinnostaa enemmän.
Suomalainen pragmaattisuus voittaa ja samalla rajaoperaatio kuivuu. Ei ole mielekästä kuljettaa jengiä Murmanskista tiettömien korpien lävitse Raja-Joosepille, venäläiset menettävät kiinnostuksensa. Sehän on raskasta työtä. Jos taas yritetään mennä muualta, niin operaation luonne alkaa näyttää pahalta. Se vihjaa, että joko Venäjällä on sormensa pelissä tai sitten ihmiset pakenevat Venäjältä. Kuinka kukaan voisi paeta työläisten paratiisista?
Jos Venäjä jatkaa operaatiotaan, raja suljetaan täydellisesti ja pian kukaan ei enää jaksa vinkua jostakin turvapaikan hakemisesta ja kansainvälisistä sopimuksista. Toki sitten aivan vasemmalla Li jankuttaa asiasta, kunnes kukaan ei enää jaksa kuunnella.
Näin toimii Suomi: pragmaattisesti. Ensi alkuun järkytytään, kunnes sitten oivalletaan, että ollaan poikkeustilanteessa. Me emme ole vastuussa siitä, mitä näille hakijoille käy. Ymmärrämme hyvin, että sopimukset ovat tehty rikottavaksi, kun kansallinen etu sitä vaatii. Ja tässä tulee se karkki: näin toimiessamme emme vahingoita minkään muun valtion etua. Roskavaltiosta emme tietenkään piittaa.
Demokratiaan kuuluu se, että joku on aina eri mieltä. Kun joku on täydellinen idiootti, hän pääsee erimielisyydellään julkisuuteen: Siitoin, Turtiainen tai vaikkapa Scheinin. Meillähän kyllä näitä kylähulluja on aina riittänyt. Ehkäpä tällainen julkisuus on jopa toivottavaa jonkun mielestä.
Pohdintaa toki aiheuttaa, miksi joillekin kv. sopimukset ovat näin tärkeitä. Romahduttaako kv. sopimusjärjestelmän se, että jokin valtio toimii poikkeustilanteessa sitä vastaan? Tai jos puhutaan laillisuudesta, omat lakimme omat meidän tekoamme ja voimme niitä myös muuttaa tai tulkita luovalla tavalla. On merkillistä, ettei ymmärretä, että myös oikeudessa lakeja tulkitaan: sitä varten ovat olemassa asianajajat.
Voimme asettaa kaksi lakia vastakkain ja punnita, kumpi niistä on tärkeämpi. Tämähän on tulkintaa. Rajatapauksessa tulkitseminen on helppoa: toisella puolella on valtio, jonka hallitus tulkitsee tiettyjä lakeja, toisella puolella taas joku hassu aktivisti, joille poliittisten tosiasioiden käsittäminen on ylivoimaisen vaikeaa. Laki voi olla olemassa ja siihen vedotaan, mutta se yleensä ei ole ainoa laki, vaan lait muodostavat verkoston, joiden solmukohdat saattavat olla ristiriidassa keskenään.
Näin siis lopultakin päätös, kunhan se tulee tarpeeksi korkealta, on tärkeämpää. Ketään ei kiinnosta desantti Scheininin horinat, mutta Rantasen tulkinta kiinnostaa enemmän.
Suomalainen pragmaattisuus voittaa ja samalla rajaoperaatio kuivuu. Ei ole mielekästä kuljettaa jengiä Murmanskista tiettömien korpien lävitse Raja-Joosepille, venäläiset menettävät kiinnostuksensa. Sehän on raskasta työtä. Jos taas yritetään mennä muualta, niin operaation luonne alkaa näyttää pahalta. Se vihjaa, että joko Venäjällä on sormensa pelissä tai sitten ihmiset pakenevat Venäjältä. Kuinka kukaan voisi paeta työläisten paratiisista?
Viimeksi muokattu:
