Ismo Alanko Teholla
Saatan olla sanonut jotain tämänsuuntaista aiemminkin...
Aivan järjettömän upea keikka Ismolta. Lavalla oli hänen lisäkseen Teho Majamäki älyttömän lyömäsoitinpatterin takana, ja taikalaukusta löytyi tarpeen mukaan vielä ties millaisia kilkuttimia.
Jos olet menossa tällä kiertueella katsomaan tämän duon esitystä, voisin melkein suositella lukemisen lopettamista tähän. Biisivalinnoissa oli muutamien ilmeisten klassikoiden ohella niin erikoisia kappaleita, että edes minä en ollut kuullut kaikkia, vaikka olen muutamia 70- ja 80-luvun levyjä lukuun ottamatta aika hyvin herran tuotannon läpi kahlannut.
Keikan aloitti Laulu. Ainoana säestyksenä oli Ismon kämmenen rummutus pianon runkoa vasten. Vahvasti laulettu, kuten koko keikkakin.
Sähkökitaraa Ismo taisi soittaa ehkä kahdessa tai kolmessa biisissä. Näiden joukkoon ei kuulunut edes Peltirumpu, vaan sekin ralli tuli täysin akustisena.
Välillä Ismo kaivoi esiin vanhan tutun soittimensa sellon. Sen kanssa hän soitti Kurjet sekä Siekkarit-kappaleen Kaksin, jota en ollut ennen kuullutkaan.
Kun Suomi putos puusta ei ollut yllätys pianovetoiseksi kappalevalinnaksi. Sen sijaan Yö erottaa pojasta miehen ja Elintaso olivat. Ja pianoakin Ismo soitti siis itse.
Datsun, Nuorena syntynyt, Vallankumous, Pelkurit, Lihaa ja verta, Syöksylaskijoita kaikki tyynni... Monta sellaista, joita en ollut aiemmin kuullut keikoilla enkä ihan heti odottanutkaan kuulevani. Mutta toimivat silti.
Itse olin keikalla vesiselvänä, eikä se haitannut ollenkaan, koska tämä esitys oli enemmän tunnelmointia kuin räyhäävää rokkia. Suuri osa yleisöstäkin oli aika kunniallisen näköistä keski-ikäistä kansaa. Vaan silti viimeisten biisien aikana istumapaikat alkoivat tyhjetä ja lavan eteen kerääntyi aika hyvän kokoinen jammailuporukka. Ja siitäkös riemu repesi, kun hillityn setin lopuksi encorena kuultiin yksi todella hillitön ja häiriintynyt veto: Kanoottilaulu. Enpä ole ennen nähnyt ennen niin hillitysti pukeutunutta kansaa ulvomassa niin raivokkaasti lisää jatkoa ensimmäisen encore-setin jälkeen. Ja palasihan mestari tietysti vielä kerran.
Nero. Ei nää suomalaisen rockin kovimmat äijät kuole koskaan.