Ihmisten egojen, tai niiden perusteettoman eli itseoikeutetun suuruuden, ihmetteleminen ei taida loppua koskaan. Nöyryys on katoava luonnonvara tai hyve, jos se koskaan on ollutkaan vaarassa kuolla sukupuuttoon sen puuttumisen vuoksi. Kehittynyt jopa pienimuotoinen harrastus tutkailla tämmösiä kaiken osaavia suupaltteja vastaantulevien ihmisten kohdalla sekä tosielämässä että interwebsissä. Harva näistä kuitenkaan ymmärtää tai uskaltaa ymmärtää todeta itselleen, jos jotain ei tiedä tai osaa, vaan aina löytyy jonkilainen superselitys miksi näin. Pahimpia ovat ne, jotka eivät lähde edes selityslinjalle vaan sitten kun menee päin vittua jokin juttu, niin ehkä hiljaa mielessään ymmärtävät tehneensä jotain väärin (lue: joskus liikaa vaadittu tällainen ajatustoiminta) ja jättäytyvät syrjemmälle ja toistavat päin vittua menon taas sitten jossain muussa yhteydessä. Nykyisen ihmisen yleisen ymmärtämisen aikakaudellakaan ylpeys ei saisi varmaankaan koskaan kokea kolauksia, koska jos se kokee pahemman kerran sillä tavalla että se puolittainenkin jumalkompleksi hajoaa käsiin, niin sitten diagnoosina ovat mielenterveysongelmat. Sitten sanotaan, että ei ne ongelmat johdu susta ja taputellaan olalle. No mistä muustakaan se johtuis? Liian lähellä olevasta kuustako? Onko kuu juustoa?