Koska Risto Dufvan tappelukielto on mainittu, jatkan pohdiskelua. Entäs jos RD on oivaltanut, että kun ei päästetä sitä "tunnetta purkautumaan" tappelemalla, se jää pelaajien sisälle ja johtaa kovempaan tahtotilaan kamppailutilanteissa, pelirohkeisiin ratkaisuihin, uhrautumiseen joukkueen eteen jne.
Ja sitä kautta kenties menestykseen. Entäs jos RD:llä ei olekaan sinänsä mitään tappeluita vastaan, hän vain haluaa voittaa ottelun. "Ei tarvitse olla hyvä, riittää että on paras paikallaolevista."
Jossain tilanteessa tappelun väliin jättäminen saattaa johtaa kuvailemiisi tapahtumiin kentällä, joskus taas ei. Yleensä, kun ärsyyntyminen jätetään purkamatta, pelaaja keskittyy vain epäolennaiseen. Oma peli sekoaa, tai tappelun sijasta tekee jonkin toisen teon, jolla koittaa ärsyyntymistä purkaa. Nämä ovat niitä typeriä ryntäyksiä ja "levyiksi ajelemisia"
Täytynee myös mainita tähän loppuun tappeluiden posittivisista vaikutuksista. Useinhan joukkueen ollessa purjeessa, niin tappelu saattaa tuoda riittävän latauksen ottelun voittoon. Pari kautta sitten Ässäthän käytännössä oli häviämässä ottelua ifk:ta vastaan, mutta Honkasen voitto Rajamäestä käänsi ottelun kulkua niin, että Ässät ylsi vielä voittoon. Nyt joku tilastoniilo tulee sanomaan, että Ifk teki 2-0 maalin tappelun jälkeen, mutta paikanpäällä olleena voin sanoa, että ilman tuota Honkasen voittoa Ässät ei olisi riittävää lisäpotkua peliinsä saanut.
Mitä tulee Tampereen tappeluihin niin hyväksyn ne, koska kaikissa myllyissä molemmat olivat halukkaita lähtemään. En kuitenkaan näitä tappeluita tarvitse jokaiseen runkosarjan peliin. Sen sijaan kovia taklauksia(joista ei lennä kovuuden takia ulos), torikokouksia haluaisin nähdä jokaisessa pelissä. Näitä, jos jokaisessa pelissä olisi niin minulle riittäisi kyllä nhl:n tappelut telkkarista.
Pahoittelut sekavasta tekstistä!