Suomalaista jalkapalloa vaivaa paha uskottavuusvaje, joka ei todellakaan ole parantumassa tällaisilla tuloksilla. Uskottavuudessa kärsitään monella eri tasolla ihan jo verraten muihin lajeihin Suomessa.
Jos 26-vuotias maajoukkueemme ns. ykköskorin kärkipelaaja ilmoittaa, että on vasta nyt alkanut harjoittelemaan tosissaan, kun on niin kova koutsi seurajoukkueessa, kertoo tämä toiminnan laadusta kaiken. Tällä ajattelumaailmalla ei pitäisi muissa maissa olla mitään asiaa maajoukkueeseen, mutta niin vain käytännössä pullaa syömällä ja nostamalla puolen miljoonan palkkaa riittää siihen, että paikka on sementoitu hyökkäykseen senkin takia myös, kun ei muita ole tarjolla. Aina voi vedota Gijonin ihmeeseen tarvittaessa.
Uskottavuuden puutteesta kärsii myös järjestelmä. Luullaan, että valmentajaa vaihtamalla koko homma voidaan kääntää päälaelleen jonkun taktiikkadetaljin avulla, vaikka ongelmat ovat paljon syvemmällä pelaajien taito, osaamis- ja valmistautumiskysymyksissä. Jo se, että maajoukkueen päävalmentajan paikkaa haetaan avoimella haulla kuin jotain 15-kesäisen kesätyöpaikkaa, paljastaa sen että ollaan aivan harrastemielessä liikenteessä. Se, että päävalmentaja ei jouda harjoituksiin tai, että valmentajat ovat harjoituksissa "pelaajina" kertovat jälleen puolestaan riittävästi. Tai se, että treenileireillä keskitytään auringon ottamiseen. Kotimaan sarjaa vaivaa vähän samanlainen oireilu. Jos Veikkausliigan joukkueeseen voi kesken kauden tulla pelaaja neljän vuoden pelaamattomuuden jälkeen erottumatta kentällä, mitä se kertoo sarjasta, jonka pitäisi kasvattaa ja jalostaa pelaajamassaa eteenpäin suurempiin sarjoihin?
Yksittäisiä huippuja lukuunottamatta pelaajien taso on maajoukkueessa mitä on ja kun pitkässä juoksussa materiaali ratkaisee, niin nämä Kosovo-tasurit ovat ihan hyvää suorittamista perustasoon nähden. Voiko enempää edes kuitenkaan vaatia, vaikka media luo jotain kuvaa kovista ennakkosuosikki-huuhkajista? Välillä tuntuu, että eivät pelaajat itsekään usko tuohon juttuun ja itseluottamus on kovin epästabiililla pohjalla. Eilen Kosovon tasoituksen jälkeen Suomi lamaantui ja tanssi koko loppupelin Kosovon pillin tahtiin, missä meinasi kylmät käydä. Katsomostakaan ei kuulunut inahdustakaan tuon jälkeen.
Kyllä tekee pahaa katsoa pakkomyönteisiä kommentteja tyyliin "saatiin kuitenkin piste", "pelissä oli paljon hyvää", "menimme eteenpäin monella osa-alueella", kun koko roska pitäisi purkaa atomeiksi ja lähteä rakentamaan toimintaa ruohonjuuritasolta kansainvälisen tason vaatimuskriteereillä.