Kaaduin teini-iässä mopolla risteyksessä jossa asfaltille oli noussut sepeliä, ja laskeuduin polvellani suoraan terävän kiven päälle, joka ikään kuin koversi polveeni peukalonpään kokoisen kuopan. Silloisen tyttöystäväni äiti puhdisti haavan, ja ohessa piti kättään sen päällä mutisten jotain chakroista, auroista tai sen sellaisista. En nyt sen tarkemmin muista mitä, kuitenkin oli jo silloin selvää, että jotain yliluonnollista se yrittää tehdä. Ensimmäisinä päivinä se vaikuttikin paranevan vähän tavallista nopeammin, ja muutaman viikon jopa vakavasti pohdin, voiko niitä chakroja tai auroja olla olemassa. Tulin siihen tulokseen, että ei. Samana kesänä kävin myös rippileirillä, ja senkin jälkeen muutaman viikon pohdin, voiko niissä jutuissa olla jotain perää. Tulin siihen tulokseen, että ei.
Minusta olisi kiintoisaa tietää tarkemmin, kuinka joku voi vastaavissa tilanteissa päätyä toisenlaiseen johtopäätökseen. Ja jossain vaiheessahan tiedämmekin. Ottaen huomioon kehityksen nopeuden, uskoisin että aika hyvin jo elinaikanamme.