Canalillahan mennään myös kuudetta kautta. Housen kissoista olen alkanut pitämään Cuddystä enemmän Cameronin sijaan. Ja lisää Laurieta Kyllä Jeeves hoitaa-uusinnoissa (taas) sunnuntaisin ykkösellä. I say!
Tämä jo yksinään todistaa Laurien käsittämättömän näyttelijänlahjakkuuden. Hyvin harva näyttelijä pystyy vakuuttavasti mukautumaan noinkin erilaisiin rooleihin. Mainitaan myös Hugh Laurien esiintyminen 101 dalmatialaista -leffan hölmönä konnana.
Kuudennen kauden toinen huippujakso oli tämä Housen ja Wilsonin homo-jakso. (ei spoilata enempää). Sarkasmi on vaikeimpia huumorin lajeja mutta onnistuessaan aivan loistavaa.
Jenkkifutisjaksosta:
"You're turning white!....It means you don't need football to get a good job anymore."
House todellakin on niitä harvoja sarjoja, joita on pakko seurata Ameriikan esitystahtiin. Vitoskauden pari-kolme viimeistä jaksoa olivat mielestäni sarjan parasta antia tähän asti, mutta kutoskausikin on ollut loistavaa kamaa. Ei tähän vaan väsy, vaikka jossain kakkoskaudella sellaista pelkoa vähän olikin ilmassa.
Jos diggaa Lauriesta, kuten itse teen, kannattaa katsoa Inside Actors Studion jaksot jossa Hugh on haastateltavana, avaa hieman miehen taituruutta näyttelijänä.
Luojan kiitos ja vihdoinkin. House on talla hetkella kylla parasta mita televisiosta tulee, varsinkin kun Discoveryn Shark Week-meni jo. En spoilaa tuota ensimmaista jaksoa muutakuin etta mielenkiintoisesti jalleen alkoi.
Kiva olla jostain asiasta vstk:n kanssa samaakin mielta. Housea tassa on jo ehtinyt odottamaan. Eka jakso oli taas laatua, mutta odotan edelleen vesi kielella jos jossain vaiheessa pystyisivat viela pistamaan paremmaksi kuin jakso "House's head" ja sita seurannut "Wilson's heart". Siina oli televisiodraaman mittatikku vuosiksi eteenpain.
Eka jakso oli taas laatua, mutta odotan edelleen vesi kielella jos jossain vaiheessa pystyisivat viela pistamaan paremmaksi kuin jakso "House's head" ja sita seurannut "Wilson's heart". Siina oli televisiodraaman mittatikku vuosiksi eteenpain.
Olen taysin samaa mielta kanssasi. Televisiosarjat saavat minut aarimmaisen harvoin herkistymaan ja tahan mennessa siina on onnistunut vain ja ainoastaan Lostin paatosjakso seka mainitsemasi "Wilson's Heart"-jakso.
Seuraavan kirjoitus on tarkoitettu ainoastaan psychodadille seka mahdollisesti muille seitsemannen tuotantokauden ensimmaisen jakson nahneille ja sisaltaa vakavia juonipaljastuksia.
Mielestani kausi alkoi varsin mielenkiintoisesti ja jatti auki varsin lupaavia kiemuroita tuleville jaksoille, joten voi olla etta tulevat jaksot saattavat hyvinkin olla parempia kuin edeltajansa. Oikein palan halusta nahda miten Housen seka Cuddyn suhde etenee ja kovasti mietityttaa mihin Thirteen oikeasti lahti. FOX naytti sneak previewn kaudesta jakson jalkeen ja ilmeisesti Thirteenin paikalla oli joku vaaleaverikko, mitakohan tasta seuraa?
Pari edellistä tuotantokautta on alkanut Canalilla tammikuun alkupuolella, joten eiköhän niin käy tälläkin kertaa. Pystyvät sitten paremmin näyttämään koko tuotantokauden jakso per viikko -tahtiin, kun Yhdysvalloissa on aika usein väliviikkoja.
Uusi kausi alkoi lupaavasti, ja parin edellisen kauden taso tuntuu säilyvän. En ole itse asiassa edes katsonut kakkos- ja kolmoskausia, kun kyllästyin alussa siihen, että jaksot tuntuivat aina liian samanlaisilta. Neloskaudesta asti on sitten taas jääty koukkuun, kun henkilöhahmoista on tullut mielenkiintoisempia. Potilaspuoli jankkaa yhä usein vähän samoja ratoja, mutta toisaalta välillä on kiinnostavampiakin tapauksia välissä.
Pahoittelut yhtäkkisestä ikivanhan topicin esiin nostamisesta, mutta ajattelin juuri tätä sairaalasarjoista legendaarisinta.
Tämä sarja tuo mieleeni mukavia, tai ei-niin-mukavia muistoja opiskeluvuosiltani. Lääkisaikoinani ajauduin Housen pariin lähinnä siitä syystä, että yrittäessäni vältellä tenttiin lukemista kyseinen sarja toimi oivallisena sijaistekemisenä. Sen katsominen ei nimittäin aiheuttanut ihan niin suuria omantunnontuskia kuin mikä tahansa muu aktiviteetti siinä tilanteessa, sillä saatoin ainakin yrittää uskotella itselleni, että Housen diagnostisista pähkäilyistä voisi olla jotakin hyötyä myös opintojeni suhteen.
En nyt siitä niin tiedä, mutta yhtä kaikki Housessa viehätti tuolloin nimenomaan, että se oli ihan ehta sairaaladraama eikä vain sellaisen kaapuun puettu saippuasarja – aiemmin kun olin katsonut kyseisestä genrestä lähinnä vain Ihmeidentekijöitä ja parin jakson verran Greyn anatomiaa, jotka molemmat ovat puhdasta ihmissuhdeviihdettä sairaalamiljööseen sijoitettuna. Housessakin käsitellään myös henkilöiden yksityiselämää, mutta potilaskeissit ovat kuitenkin pääsääntöisesti etusijalla ja muut kuviot pyörivät siinä taustalla eräänlaisina sivujuonteina. Tämä tuntui aiempien yksipuolisten sairaalasarjakokemusteni jälkeen suorastaan mullistavalta.
Sittemmin olen kuitenkin tutustunut myös Teho-osastoon ja sen kotimaiseen serkkuun Sykkeeseen, joihin verrattuna Housen puutteet genrensä edustajana tulevat hyvin esille. Teho-osastossa kuvataan uskottavan tuntuisesti hektisen päivystyspoliklinikan arkea ja Sykkeessä sitä samaa suomalaismiljööseen siirrettynä. Onhan House noiden kahden rinnalla ihan valtavan epärealistinen.
Toki Gregory Housen on tarkoituskin olla kauniisti ilmaistuna omaperäinen lääkäri – niin persoonaltaan kuin myös toimintatavoiltaan – ja hänen selvittämiensä potilastapausten keskimääräistä eksoottisempia. Omaperäisyys on aina ihan jees, mutta kyllähän tuollainen opioideja jatkuvasti työajallakin napsiva ja potilailleen alituisesti vittuileva lääkäri saisi missä tahansa päin maailmaa monon kuvan persuksiinsa, vaikka olisi millainen nero hyvänsä. Eivätkä lääkärit oikeasti koskaan sinkoile pitkin kaupunkia todistajia haastattelemassa tai kotietsintöjä suorittamassa – tosin sehän sarjassa onkin ideana, että House ratkoo potilastapauksia omalla Sherlock Holmes -tyylillään ikään kuin ne olisivat rikoksia. Lähestymistapa on kyllä sinänsä virkistävän persoonallinen, mutta katsoja lakkaa uskomasta tarinaan viimeistään siinä vaiheessa, kun varsinainen diagnostiikka alkaa hahmottua. Housella kun on tapana poissulkea erotusdiagnostisia vaihtoehtoja hyvinkin mielivaltaiselta tuntuvin perustein ja aloittaa riskialttiitakin hoitoja ilman mitään varsinaisia diagnostisia kokeita. Tuollainen toimintatyyli ei vain käy järkeen – siitä olisi potilaille kokonaisuudessaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Puhumattakaan siitä, että yhdessäkään sairaalassa ei olisi ylipäätään varaa ylläpitää tuollaista päivätolkulla vain yhteen potilaaseen keskittyvää diagnostiikkaosastoa. Ehkä yksi lääkäri voitaisiin moisiin hommiin irrottaakin, mutta Housella on aina vähintään kolme alaistakin, joiden työpanos on muutamia klinikkatunteja lukuun ottamatta hänen käytettävissään. Housen tiimin toiminta on tosin poikkeuksellisen taloudellista sikäli, että he eivät hyödynnä juuri koskaan hoitajia tai konsultoi muiden erikoisalojen edustajia, vaan huolehtivat itse niin tippojen laitosta, radiologisten kuvien tulkitsemisesta, patologisten leikkeiden analysoinnista kuin kaikenlaisista kirurgisista operaatioistakin. Ihan kiva juttu sairaalan kannalta ja kompensoi ehkä jollakin tavalla osaston yleistä tehottomuutta, mutta mitenkään uskottavalta tuollainen jokapaikanhöylyyskään ei tunnu.
Itse potilastapaukset ovat kyllä siinä mielessä realistisia, että sarjassa esitetyt sairaudet ovat aina oikeastikin olemassa, mutta taudinkuva ja -kulku ovat usein melkoisen rankalla kädellä dramatisoituja. Keissit tuntuvat jopa sekavilta ja samalla toistavat itseään, kun jokaisella potilaalla alkavat kaikki mahdolliset elinjärjestelmät vuoron perään oikkuillla – ikään kuin tavoitteena olisi mahduttaa kaikki kuviteltavissa olevat oireet joka caseen. Sarjan käsikirjoittajat (tai ehkä ennemmin lääketieteelliset neuvonantajat) ovat huolehtineet siitä, että kukin oire sopisi periaatteessa kyseessä olevan sairauden aiheuttamaksi, mutta tosielämässä taudit eivät yleensä aiheuta kenellekään ihan jokaista oppikirjassa esiintyvää oiretta, vaan ilmenevät eri potilailla hieman eri tavoin. Tapauksia olisi helpompi seuratakin, jos ne olisivat vähän suoraviivaisempia – ja toisaalta etenisivät vähän rauhallisemmin. Vauhti on suorastaan päätähuimaava, kun vaikkapa syöpä saattaa muutaman hassun päivän puitteissa eskaloitua idullaan olevasta kasvaimesta ympäri kehoa levinneeksi terminaalivaiheen sairaudeksi. Ymmärrän kyllä, että sarjantekijät ovat halunneet pusertaa jaksot irrallisinakin toimiviksi kokonaisuuksiksi, jotka kertovat jonkun yksittäisen potilaan tarinan alusta loppuun, mutta taudinkulkujen uskottavuus kärsii tuosta väistämättä.
Jaksot myös etenevät pääosin saman kaavamaisen mallin mukaan ja ovatkin tietyssä mielessä jopa ennalta-arvattavia. Houselle tulee jonkinlaisista oireista kärsivä potilas ja aloitetaan vimmattu erotusdiagnostisten vaihtoehtojen pallottelu oirekuvan edetessä siinä sivussa vinhaa vauhtia. Suunnilleen jakson puolivälin paikkeilla House tiimeineen keksii mielestään erityisen varteenotettavan diagnoosiehdotuksen ja aloittaa siihen kohdistuvan hoidon yleensä vain aavistuksensa perusteella ilman mitään sen kummempia testejä. Potilaan tila alkaakin kohentua ja hän on jo kotiutumassa, mutta viimeistään sairaalan ulko-ovilla jokin dramaattinen sairaskohtaus iskee hänet yllättäen kanveesiin. Sen jälkeen hänen vointinsa luisuu hiljalleen alaspäin ja tilanne alkaa näyttää jo toivottomalta, mutta aivan viime hetkillä House saa kuin ihmeen kaupalla yhtäkkisen älynväläyksen ja pelastaa potilaan kuoleman rajamailta. On jopa vähän tylsääkin seurata jakson alkupuolen diagnoosikeskusteluja tietäen koko ajan, että ne ovat pelkkää turhaa ruuduntäytettä ja oikea ratkaisu pulpahtaa pintaan vasta loppumetreillä.
Saatan toki itse olla vain epäpätevä, mutta en muista oikeastaan koskaan onnistuneeni päättelemään omin voimin minkään keissin ratkaisua. Tämä saattaa osaltaan johtua siitä, kun jaksoissa tykitetään eri oireita niin tiiviiseen tahtiin, että kaltaiseni hajamielisyyteen taipuvainen katsoja tipahtaa helposti kärryiltä. Tuppaavat nuo lopulliset diagnoosit usein olemaan aika kaukaa haettujakin – sitä lajia ettei niitä oikeasti kukaan olisi voinut keksiä, ei ainakaan tuolla tavoin kuin House. Tuntuu siltä kuin päähenkilömme saisi miltei yliluonnollisia ilmestyksiä, kun hän onnistuu aina hyppäämään oikeaan loppupäätelmään jonkin täysin aiheeseen liittymättömän johtolangan perusteella. Yleensä kaiken takana on vieläpä jokin mustan surman kaltainen koko maailmasta jo ajat sitten hävinnyt tai muuten vain äärimmäisen harvinainen postimerkkitauti. Housellehan toki päätyvät sairaalan kimuranteimmat potilaskeissit, mutta ei silti tunnu uskottavalta, että tiimi törmää joka jaksossa johonkin "once in a lifetime" -tyyppiseen tapaukseen. Jos jotakin opin lääkiksessä, niin sen että tavalliset taudit ovat tavallisia. Kuulostaa naurettavan itsestäänselvältä, mutta vinha perä siinä ainakin on – vaikka oirekuva olisi kuinka raflaavan tuntuinen, useimmiten taustalta paljastuu jotakin ihan banaalia. Yhdessä House-jaksossa potilaan epämääräisten vaivojen aiheuttajana oli tavallinen lenssu, mutta pääsääntöisesti liikutaan sellaisissa sfääreissä, että realismista ei ole tietoakaan.
Eli ei Housen viehätys taida sitten loppujen lopuksi piilläkään noissa sairaalasarjan elementeissä, potilaskeisseissä ja diagnostisissa pähkäilyissä, vaikka niilläkin oma merkityksensä varmasti on. Ennemminkin sarjan ytimenä on ihan vain itse Gregory Housen hahmo – oikea Persoona isolla P:llä. Hänen sarkastinen läpänheittonsa uppoaa ainakin minuun kuin veitsi voihin, mutta vielä antoisampaa on seurata niitä tilanteita, kun hän tuntuukin yllättäen olevan vilpittömillä mielin liikenteessä. Pääasiassahan hän vain vittuilee jokaiselle vastaantulijalle – yleensä tosin ihan huumorimielessä ilman mitään varsinaista loukkaamistarkoitusta –, mutta aika ajoin hänessä pilkahtelee esiin viitteitä suoranaisesta empatiasta ja sydämen sivistyksestäkin.
House esimerkiksi lupasi fataalia Huntingtonin tautia sairastavalle entiselle alaiselleen vapauttaa tämän kärsimyksistään taudinkulun edetessä siihen pisteeseen, ettei mielekkääseen elämään enää olisi mahdollisuuksia. Joskus hän taas huumasi parhaalta (ja ainoalta) ystävältään Wilsonilta tajun kankaalle, kun tämä suunnitteli pitävänsä lääkärikonferenssissa pomminvarmaan ammatilliseen itsemurhaan johtavan puheenvuoron, jossa olisi suoraan tunnustanut suorittaneensa laittoman eutanasian useammallekin potilaalle. House kyllä ymmärsi aiheen tärkeyden, mutta ei halunnut ystävänsä uran tuhoutuvan, joten hän päätyi itse esittämään Wilsonin laatiman puheen salanimen turvin. Kerran puolestaan oli koskettavaa seurata, kuinka House onnistui ilmeisen tahattomasti herättämään erään raiskatun naispotilaan luottamuksen, muttei aluksi oikein osannut suhtautua yllätyksenä ilmaantuneeseen kunniatehtäväänsä jonkun luottohenkilönä. Jakso kuitenkin huipentui siihen, että potilas sanoi haluavansa avautua Houselle traumaattisesta kokemuksestaan, mihin tämä vastasi kuuntelevansa mielellään.
Vastaavia esimerkkejä Dr. Housen yllättävän mukavista tekosista löytyisi pilvin pimein, mutta enköhän tehnyt jo pointtini selväksi. Pohjimmiltaan kyseessä onkin mielestäni ihan hyväntahtoinen tyyppi, vaikka hänellä on tapana piiloutua viiltävän sarkastisen ulkokuoren alle. Mikään puhtoinen sankari hän ei kuitenkaan ole – enemmän vähän sellainen antisankari. Eiväthän vaikkapa nuo edellä mainitut hyvät työt olisi kenenkään muun tekemänä olleet niin erikoisia, mutta Housen tavanomaiseen tylyilyyn verrattuna ne tuntuivat peräti laupiaan samarialaisen toiminnalta. Gregory Housessa onkin hahmona juuri sopivasti kontrastia. Onnistunut henkilö ei koskaan ole yksiselitteisesti hyvä tai paha vaan vähän kumpaakin, sillä katsojan näkökulmasta liiallinen pyhimysmäisyys käy ajan oloon tylsäksi ja liiallinen kusipäisyys muuten vain sietämättömäksi.
Muutkin sarjan hahmot ovat pääsääntöisesti ihan kiinnostavia – erityisesti heidän vuorovaikutuksensa Dr. Housen kanssa. Vaikkapa ER:stä poiketen osaston potilaistakin muodostuu aina kunnon sivuhenkilöitä vaikuttimineen ja menneisyyksineen, mutta erityisesti Housen tiimiläisten ja muiden työtovereiden taustatarinoihin on panostettu. Huntingtonin tautia sairastava holtitonta ja huumehuuruista elämää viettävä biseksuaali (Thirteen), kuolemansairaan miehen kanssa avioitunut ja muutenkin erilaisiin ihmisten pelastamisoperaatioihin fiksoitunut jeesussyndroomainen (Cameron), pettämiseen koukkuun jäänyt aviomiehen irvikuva (Taub), autovarkauksien täyteisestä katuelämästä lääkikseen ponnistanut afroamerikkalainen (Foreman) ja mitä näitä nyt on. Värikästä porukkaa.
Greg Housen itsensä jälkeen pidän eniten hänen bestiksestään Wilsonista ja pomostaan Cuddysta, koska nimenomaan noiden kahden ja päähenkilön välillä käydään hauskimmat sanailut. Dialogi on niin nokkelaa, että monesti saa nauraa ihan ääneen. Cuddylla ja Housellakin toimivat kemiat loistavasti yhteen, mutta erityisesti Wilsonin ja Housen bromance on sarjan kantavia voimia. Oli heillä sitten tekeillä jokin hulvaton jekkumittelö, yhteisasuminen jommankumman luona, toisen rakkaussotkujen puiminen tai keskinäinen riitatilanne – viihdyttävimmät kohtaukset ja juonikuviot liittyvät aina tuohon parivaljakkoon.
Henkilökuvien ja hahmonkehityksen suhteen vain pari asiaa häiritsee. Ensinnäkin House itse on henkilönä kaiken kaikkiaan vähän epärealistisenkin älykäs – ylivertaisten diagnostisten älynväläystensä lisäksi hänellä on tapana tehdä yliluonnollisen nokkelia päätelmiä myös esimerkiksi alaistensa yksityiselämästä. Chase vaikkapa liikuttaa päätään juuri tietyssä asennossa tai jotain tuon tapaista soopaa, mistä House heti oivaltaa hänen nähneen juuri seksiunta tiimikollegastaan Parkista. Tai Thirteen ja Foreman ovat käyttäneet samantuoksuista saippuaa, minkä perusteella House oitis hoksaa heidän viettäneen yön yhdessä. Kaikkea tuommoista pientä. Eikä hän ole juuri koskaan väärässä.
Välillä hahmojen ja heidän välistensä suhteiden kehittely myös etenee samanlaista pikavauhtia kuin potilaskeisseissä esiintyvät sairaudet. Taustalla on taas ilmeisesti se, että jokainen jakso pyrkii olemaan itsenäinen oman tarinansa kertova kokonaisuus, mikä aiheuttaa paikoitellen ongelmia juonen jatkuvuuden kannalta. Toisinaan kuviot kyllä etenevät oikeinkin luontevasti, toisinaan sitten taas eivät. Seiskakaudella nähtyä Housen ja Cuddyn suhteen kukkaan puhkeamista esimerkiksi pohjustettiin oikein kausikaupalla, mutta usein vaikkapa Housen tiimiläisten väliset konfliktit ratkeavat kuin taikaiskusta yhden jakson puitteissa. Usein hahmot myös tekevät isojakin ratkaisuja omituisen äkkiväärän tuntuisesti. Esimerkiksi kolmoskauden lopussa Cameron ja Foreman päättivät ihan tuosta noin vain irtisanoutua Housen tiimistä (ja House päätti ihan tuosta noin vain antaa potkut Chaselle). Chasen omien siipiensä löytäminen kasikaudella oli myös töksähtävästi toteutettu. Eräs kollegapotilas vain vinoili Chaselle siitä, kuinka surkeaa alisuoriutumista on työskennellä vuodesta toiseen jonkun alaisuudessa, ja ilmeisesti siitä sisuuntuneena Chase päätti pistää oman diagnostiikkaosaston pystyyn, vaikkei moisesta ollut koskaan aiemmin ollut mitään puhetta. Kyllä tuon kokoluokan päätökset vaativat yleensä vähän pidempikestoisempaa kypsyttelyä.
Näyttelijät ovat kautta linjan täyttä rautaa; oikeastaan se Jennifer Morrison (Cameron) on ainoa vähän kökömpi tapaus. Muut kunnostautuvat uskottavien henkilökuvien rakentamisen lisäksi erityisesti huumoripitoisen dialogin sujuvassa lausumisessa. Varsinkin Wilsonia esittävällä Robert Sean Leonardilla on pettämätön kyky heitellä hauskoja repliikkejä luontevan tuntuisesti ihan vakavalla naamalla. Kyllä Hugh Laurie silti nousee ykköseksi tuosta näyttelijäkaartista. Hän on imenyt roolin niin hyvin aksenttia myöten, että hänen voisi uskoa olevan oikeassa elämässäkin teräväkielinen jenkkilääkäri – en tiedä onko Laurie siviilissä teräväkielinen, mutta jenkki hän ei ainakaan ole, saatika lääkäri.
Sarja ei myöskään koskaan muuttunut mitenkään erityisen puisevaksi. Myöhemmin niin olisi toki voinut käydäkin, mutta tuo kahdeksan kauden mitta tuntui olevan juurikin passeli. Homma ei ehtinyt toistaa itseään niin paljon, että olisi alkanut maistua puulta. Vaikka yksittäiset jaksot pääosin samaa kaavaa noudattivatkin, laajemmassa mittakaavassa jokaiselle kaudelle oli yritetty kivasti keksiä joitakin uusia tuulia. Ensimmäisellä kaudellahan esiteltiin koko konsepti, toisella päästiin seuraamaan yksipuolisesta rakkaudesta riutuvaa Housea, kolmoskaudella oli aluksi parannuksen tehnyt Mr. Nice guy -House ja myöhemmin entistäkin holtittomampi virkavallan kanssa napit vastakkain päätyvä House, neljännellä kaudella House etsi uutta verta tiimikseen, viidennellä nähtiin Housen ja Wilsonin poikkeuksellisen lopulliselta tuntuva välirikko, kutoskaudella House joutui pöpilään pakkohoitoon, seitsemännellä kaudella päivä paistoi viimein risukasaan ja House päätyi seurustelemaan pitkäaikaisen ihastuksensa Cuddyn kanssa, ja päätöskaudella oli uusina elementteinä muun muassa Foremanin nouseminen Housen uudeksi pomoksi ja ennen kaikkea Wilsonin syöpä. Vaikka jaksot tuppasivat muuten olemaan samasta puusta veistettyjä, kausien aloitukset poikkesivat usein totutusta kaavasta (esimerkiksi kutoskaudella ekat jaksot sijoittuivatkin mielisairaalaan ja kasikaudella vankilaan) ja loppuun oli varattu yleensä jotakin keskimääräistä dramaattisempaa (esim. keskeisten hahmojen kuolemia tai läheltä piti -tilanteita). Suosikkini oli varmaan seitsemäs kausi tai ainakin sen alkupuoli, koska tuntui virkistävältä nähdä House kerrankin onnellisena. Kahdeksas kausi oli muuten ihan ookoo ja Wilsonin syöpään liittyen siihen oli saatu mahdutettua tunnepitoistakin sisältöä, mutta lopetuksesta en pitänyt. Se oli makuuni turhan epärealistinen.
Katsoin viimeisen jakson tässä vähän aikaa sitten uudestaan ja pöyristyin, sillä olin unohtanut yksityiskohdat. Siinähän näytettiin ihan selvästi, kun House heilui siellä sen palavan talon sisällä ja jokin kattohirsi rysähti hänen niskaansa. Ei hän mitenkään olisi voinut lavastaa kuolemaansa.
Tulipahan taas jaariteltua. Mutta että hyvä sarja oli – erityisesti hahmojen, dialogin, huumorin ja näyttelijöiden puolesta, mutta eivät ne potilaskeissitkään hullumpia ole, jos tietyn epärealistisuuden on valmis antamaan anteeksi.
Kyllä vanhoja ketjuja saa jatkossakin mielellään nostaa ylös, jos viesti on noinkin täyttä rautaa. Tosin pajatso on ns. tyhjennetty, joten keskustelu hiljentynee nopeasti, mutta erittäin laaja sekä hyvä viesti siinä yläpuolella.
House kuuluu siihen ensimmäiseen aaltoon, joita allekirjoittanut alkoi televisiosta seuraamaan jakso/viikko tahdilla, ja jonka jokainen jakso oli aivan "pakko" nähdä. Samaan mainittuun aaltoon nuorelle Runkkarille kuuluivat mm. Pako, Lost ja 24, ja jonkin saatoin vielä unohtaakin. Hyvin eri genreä kaikki, mutta allekirjoittaneen kanssa samaa ikäluokkaa ja sukupolvea olevat tunnistanevat kyseisen aikakauden, kun kanavaa usein pähkäiltiin Maikkarin ja Nelosen välillä.
Housessa jo pienestä pitäen kiehtoi House henkilöhahmona sekä erityisesti hänen huumorinsa. En ole koskaan ollut erityisemmin kiinnostunut lääketieteestä, mutta nimenomaan ylläkin kuvailtu mysteerimäisyys ja salapoliisityö sairaalamaailmaan tuotuna yhdessä hyvän dialogin, hyvien henkilöhahmojen ja loistavan huumorin avulla koukutti yläasteikäisen allekirjoittaneen. Myönnän myös ihan suoraan, että House taitaa olla edelleenkin ainoa lääkärisarja, jota olen enemmän kuin satunnaisen jakson katsonut, eikä tosiaan muutenkaan ko. genre hirveätä kiinnostusta herätä.
Suoratoistopalveluiden aikana kahlasin Housen uudelleen läpi, ja voi pojat, kuinka toistomaiselta jaksot nyt tuntuivatkaan, kun jaksoja oli mahdollista katsoa enemmänkin kuin kerran viikossa. Potilas -> harvinainen tauti -> mahdoton tapaus -> eipäs ollutkaan, House on Jumala -> kierretäänpä takaisin alkuun, ja toistetaan tätä kärjistettynä sanotusti 8 kauden ajan. Suht pitkäveteinen valitettavasti, koska sarja alkaa toistamaan jo liikaakin itseänsä. Tätä ei varmasti televisiota katsellessa ja uutta jaksoa odotellessa samalla tavalla havainnut. Toki ikä sekä muihinkin laatusarjoihin tutustuminen on varmasti vaikuttanut asiaan jollain tasolla, ja muistaakseni olen Houseakin joskus tyrkyttänyt top10-sijoille jossain sarjalistauksissa tälläkin palstalla. Tuskin tyrkyttäisin enää.
Sarjassa on ehdottomasti hetkensä, ja olen edelleen(kin) erittäin tykästynyt Housen henkilöhahmosta ja huumorista, minkä vuoksi en halua lytätä sarjaa pelkästään maanrakoonkaan. Sarja edelleen onnistui herättämään tunteita uudella katselukierroksella, eikä vähiten onnistuneen castingin sekä hyvien näyttelijöiden myötä. Kyseessä on kuitenkin allekirjoittaneen ihan ensimmäisiä draamasarjoja, joissa muistan olleeni kunnolla sarjan "sisällä", ymmärtänette mitä tarkoitan. Puhtaasti huumorin takia voin mielelläni katsoa jakson sieltä ja täältä, mutta tuskinpa enää tulee kahdeksaa kautta kahlattua kokonaan läpi, vaikka vähän nostalginen fiilis jaksoja katsellessa tulikin, kun yleensä vanhempieni kanssa katseltiin olkkarin telkkarista porukalla Housea. Hyvä sarja, joka oli aikansa tuote. Ja ennen kaikkea todistaa, että Hugh Laurie on aivan perkeleen hyvä näyttelijä.
Sherlock Holmes tyyli tarkoituksella siellä. Housen kämppä 221b, House-Wilson vrt Holmes-Watson, pilotin potilas Rebecca Adler, Holmesissa Irene Adler etc.
Sherlock Holmes tyyli tarkoituksella siellä. Housen kämppä 221b, House-Wilson vrt Holmes-Watson, pilotin potilas Rebecca Adler, Holmesissa Irene Adler etc.
Joo, joskus kun näitä tuli sarjan jälkimainingeissa googlailtua, niin mainitsemiesi lisäksi olihan siellä tosiaan huume-/lääkeriippuvuutta, instrumentin soittamista, Housen ampujan nimi oli Moriarty jne. Eli tosiaan ihan tarkoituksellisia viittauksia Holmesiin, kuten sanoitkin. Ja niitä oli tosiaan lukuisia.
Sittemmin olen kuitenkin tutustunut myös Teho-osastoon ja sen kotimaiseen serkkuun Sykkeeseen, joihin verrattuna Housen puutteet genrensä edustajana tulevat hyvin esille. Teho-osastossa kuvataan uskottavan tuntuisesti hektisen päivystyspoliklinikan arkea ja Sykkeessä sitä samaa suomalaismiljööseen siirrettynä. Onhan House noiden kahden rinnalla ihan valtavan epärealistinen.
Tätä jäin miettimään sitten taas näin potilaan näkökulmasta.
Potilaana kun tiedän ja tunnistan ne vikani, sain aivot niistä narikkaan Housea katsomalla. Ihailin, kuinka nerokkaaksi muutama hahmo haluttiin tehdä. Annettiin lääkäreille jonkinlaista kunniaa, vaikkei aivan totuudenmukaisia tehtävien määrältä ollutkaan. Toki olen itse ollut tilanteissa, joissa useamman erikoisalan lääkärit ovat tilannettani palaveeranneet ja sopii sinänsä Housen menoon. Ei hoitoni ole aina akuuttia teho-osaston toimintaa. Arvostan minua hoitavia lääkäreitä korkealle ja siksi ehkä kunnia tällekin.
Sitten taas Syke. Ylen lähettämänä tuosta tuli heittämällä suosikkisarjani kotimaisista. Saatiin se oma Teho-osastomme. Sitten taas Nelonen on kääntänyt tuon liian saippuaksi ja keskittyykin liiaksi työntekijöiden elämään. Onko potilaiden selän takana oikeasti tuollaista draamaa työntekijöiden välillä? (joojoo, olen itsekin ollut sairaalassa töissä ja tiedän asiasta jotain) Toki sairaudet tuossakin on olemassa, eikä niistä jaeta edes väärää tietoa. Mutta olen vähän pudonnut kelkasta, kun en halua Ruutu+:sta maksaa ja olen jo pihalla, mihin tahtiin mahtaa telkkarissa pyöriä ja miltä kanavalta. Buu Nelonen.
Itse olen aivan lapsesta asti syynännyt innolla poliisi- ja lääkärisarjoja. Jatkan samalla linjalla ja House pysyy varmasti pitkään top5 suosikkisarjoissani.
Kyllä vanhoja ketjuja saa jatkossakin mielellään nostaa ylös, jos viesti on noinkin täyttä rautaa. Tosin pajatso on ns. tyhjennetty, joten keskustelu hiljentynee nopeasti, mutta erittäin laaja sekä hyvä viesti siinä yläpuolella.
Kiitokset kauniista sanoistasi! Mietin jonkin aikaa, kehtaako näin vanhaa keskustelua enää kaivella historian hämäristä, mutta kiva jos sellaista ei katsota pahalla.
Suoratoistopalveluiden aikana kahlasin Housen uudelleen läpi, ja voi pojat, kuinka toistomaiselta jaksot nyt tuntuivatkaan, kun jaksoja oli mahdollista katsoa enemmänkin kuin kerran viikossa. Potilas -> harvinainen tauti -> mahdoton tapaus -> eipäs ollutkaan, House on Jumala -> kierretäänpä takaisin alkuun, ja toistetaan tätä kärjistettynä sanotusti 8 kauden ajan. Suht pitkäveteinen valitettavasti, koska sarja alkaa toistamaan jo liikaakin itseänsä. Tätä ei varmasti televisiota katsellessa ja uutta jaksoa odotellessa samalla tavalla havainnut. Toki ikä sekä muihinkin laatusarjoihin tutustuminen on varmasti vaikuttanut asiaan jollain tasolla, ja muistaakseni olen Houseakin joskus tyrkyttänyt top10-sijoille jossain sarjalistauksissa tälläkin palstalla. Tuskin tyrkyttäisin enää.
Saman olen huomannut. Itse tosin silloin aikoinaan ns. alkuhuumassa nimenomaan tapasin katsella dvd:ltä useita vanhoja jaksoja putkeen uuden tuotantokauden etenemistä odotellessa, mutta nykyään sellaista ei kyllä jaksaisi. Housen pariin tulee siis vieläkin palattua aika ajoin, mutta nykyään korkeintaan jakso per viikko tahdilla. Yleensä tykkään katsoa sarjoja maratonityyliin, jolloin ko. sarjan maailmaan pääsee oikein kunnolla uppoutumaan, mutta Housessa moinen alkaa nopeasti maistua puulta juurikin tuon toistomaisuuden takia.
Sitten taas Syke. Ylen lähettämänä tuosta tuli heittämällä suosikkisarjani kotimaisista. Saatiin se oma Teho-osastomme. Sitten taas Nelonen on kääntänyt tuon liian saippuaksi ja keskittyykin liiaksi työntekijöiden elämään. Onko potilaiden selän takana oikeasti tuollaista draamaa työntekijöiden välillä? (joojoo, olen itsekin ollut sairaalassa töissä ja tiedän asiasta jotain) Toki sairaudet tuossakin on olemassa, eikä niistä jaeta edes väärää tietoa. Mutta olen vähän pudonnut kelkasta, kun en halua Ruutu+:sta maksaa ja olen jo pihalla, mihin tahtiin mahtaa telkkarissa pyöriä ja miltä kanavalta. Buu Nelonen.
Juu tuo lisääntynyt saippuasarjamaisuus Sykkeessä välillä häiritsee. Eipä sairaalassa minun kokemusteni mukaan ole oikeasti aikaa millekään ihmissuhdesotkujen puimisille kesken työpäivän, ei ainakaan tuossa määrin kuin sitä Sykkeessä harrastetaan. Toisaalta sekin voisi käydä aika tylsäksi, jos sarjan hahmojen henkilökuville ja heidän välisilleen suhteille ei olisi annettu lainkaan tilaa, vaan koko homma olisi pelkkää potilastapausten tykittämistä. Ihan hyvin ne henk. koht. jutut on mielestäni saatu ujutettua sinne keissien lomaan, niin ettei fokus kuitenkaan ole hukkunut, vaan pääasiana on säilynyt sairaala-arjen kuvaaminen. Ehkä Teho-osastossa onnistuttiin tuossa vielä luontevammin, mutta toisaalta mihinkään Greyn anatomia -tasoiseen saippuaankaan Syke ei ainakaan vielä ole sortunut. (Sori offtopicista.)
Palatakseni vielä Houseen ja siihen aiemmassa viestissäni mainitsemaani keissien ja diagnostiikan epärealistisuuteen, niin esimerkiksi tänään katsomani kolmoskauden avausjakso oli siitä taas oiva osoitus. Laitan tämän nyt varmuuden vuoksi spoilereihin, vaikka vanhasta sarjasta onkin kyse.
Elikkä siinä oli siis joku kahdeksan vuotta pyörätuolissa istunut heppu, joka jakson alussa huristeli yhtäkkiä sähkärillään uima-altaaseen. Jakson lopussa Houselle tuli hiki juoksulenkin aikana ja hän meni vilvoittelemaan suihkulähteeseen, mistä hänelle jotenkin tuli mieleen, että sillä potilaalla täytyi olla elimistön lämmönsäätelystäkin vastaavan hypotalamuksen toimintahäiriö ja tämä oli ajanut veteen ihan vain ruumiinlämpöään alentaakseen. Melko väkisin väännetty aasinsilta mielestäni, mutta ei siinä vielä kaikki – seuraavaksi House päätteli, että potilaalla on siihen hypotalamuksen toimintahäiriöön liittyen jokin aivolisäkettä painava arpi, joka on aiheuttanut hänelle Addisonin taudin. Turha kai mainitakaan, että mitään Addisonin tautiin viittaavia oireita ei ollut varsinaisesti edes ollut. Sitten potilaalle annettiin kortisonipistos ja hän ponnisti ihan tuosta noin vain pystyyn pyörätuolistaan kahdeksan vuoden vihannesolotilan jälkeen. Oikeasti lihakset olisivat noin pitkän liikuntakyvyttömyyden jälkeen niin surkastuneet, että seisomaan nouseminenkin vaatisi pitkällistä fysioterapiaa.
Pitäisi kyllä opetella katsomaan näitä sairaalasarjojakin (niin Housea, Sykettä kuin muitakin) ihan vain viihteenä virheitä etsimättä, mutta en voi sille mitään, että epärealistisuudet – liittyivät ne sitten lääketieteeseen, sairaala-arkeen tai vaikka hahmojen käyttäytymiseen – häiritsevät tapahtumiin eläytymistä ainakin omalta osaltani.
Katsotaan tällä hetkellä Housea avovaimon kanssa. Taidetaan mennä jossain kakkoskauden lopussa. Onhan tuo kieltämättä kaavamaista menoa, mutta muistaakseni sarja pääsee tuosta hieman irti kun tiimi vaihtuu. Jos en nyt väärin muista, niin loppupuolella tapahtuu joku pieni notkahdus, mutta loppu on mielestäni varsin hyvä.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy