Tässä kuuluu varmaankin pullamössösukupolven ääni, mutta mikä on sinun tekosyysi Digwiid? Kun ei asiat mene niinkuin olisi halunnut niin sitten luovutetaan? Päät painuu katsomossa. Sniff.
Sorry guys, nyt ei löydy ymmärrystä. Mutta kukin tavallaan, tietty.
Niin, en tiedä tarkotitko nyt myös minua, mutta mä kyllä sanoin että en ole luopumassa uskosta. Mä itse asiassa sanoin kavereille että näin unen siitä miten tilanne on 2-2, ja uskoin siihen vielä 0-2 tilanteessa. Ja nythän se on 2-2. Mä en siis sanonut että luovun uskosta, mä sanoin että mun on luovuttava tästä
harrastuksesta, tai ainakin etäännyttävä siitä, koska se ei ole mun mielenterveydelle hyväksi kun ottaa niin raskaasti nämä tunnekuohut.
40 vuoden kokemuksella voin kertoa, että kumpikaan noistä ei tule onnistumaan. Ja vasta kun tajuat sen, tajuat mitä merkitsee lause en gång IFK-alltid IFK. Tervetuloa joukkoon.
Ja jos yhtään lohduttaa, niin millä muulla elämänalalla voit oikeasti kokea sellaisia tunteita kuin epäusko, epätoivo, viha, raivo, rakkaus, ahdistus, witutus ja kivesten kutina? Ja nuo kaikki joskus jopa saman minuutin sisällä.
Kyllä kyllä, mä tajusin tuon jo muutama vuosi sitten, kun kaikkien niiden 2000-luvun pettymysten jälkeen olin jo jättänyt tämän harrastuksen, mutta silti mä en vaan pystynyt pysymään poissa, vaan about vuoden tauon jälkeen aloin Tampereelta asti käymään taas peleissä, vaikka olin jo vannonut että tää hulluus saa loppua. Kauden 2009-2010 alkaessa olin taas "evVvk" -moodissa, kunnes Tinke80 raahas mut treenimatsiin Lempäälään, ja jo toisessa erässä huusin naama punaisena Nemolle legendaariseksi lausahdukseksi muodostuneen "Meidän Mikkeen ei kosketa!" huudon, tajuten siinä seisoessani huutamassa, että se on menoa taas... Jotenkin sitä vaan sitten eksyi n.30-35 peliin silläkin kaudella. Viime kauden jälkeen olin niin lopullisen pettynyt, että olin varma etten enää ikinä saa päälle sitä fiilistä, minkä onnistuin viime kauden lopulla saamaan. Ja tällä kertaa olin oikeassa, sillä mä en oo missään vaiheessa tätä kautta saanut päälle mestaruusfiilis-vaihdetta, enkä ole nauttinut samalla tavalla matseissa käymisestä. Ei mikään mestaruus pyyhi pois niitä fiiliksiä mitä edellisvuosien pettymykset on aiheuttanut. Jos nainen pettää ja rikkoo sydämen palasiksi, ei silloinkaan sydän korjaannu vaikka saisi Claudia Schifferilta säpiä.
Ei IFK koskaan mun sydämestä poistu, mutta tää on vaan aivan liian raskas harrastus. Jos pumppu ei kestä kolmekymppisenä, miten se vois kestää viiskymppisenä? Silti, oishan se kiva lopettaa mestaruuteen, mutta tän päätöksen mä oon tehny jo paljon ennen näitä pleijareita, eikä se riipu siitä tiputaanko puolivälierissä vai voitetaanko mestaruus.
Silti täytyy niellä ylpeys ja sanoa, että vois sitä kyllä vielä vähän gloryhuntata välierissä, jos sinne asti päästään... :P Mutta näiden pleijareiden jälkeen saa kyllä luvan riittää. Aktiivinen seuraaminen siis. Jokerimatseihin tuskin pystyn tulemaan, ei vaan pysty ottamaan sitä riskiä että menee vituiks. Pelkään, olen jänishousu ja gloryhunttaaja ja vaikka mitä, sen voin auliisti myöntää. Mutta nyt ei vaan pysty.
Siinä Stigu olet kyllä oikeassa, etten ole löytänyt mitään muuta harrastusta joka toisi yhtä voimakkaita fiiliksiä koko skaalalla toivottomuudesta iloon, pelosta rakkauteen, raivosta onnellisuuteen ja nöyryytyksestä orgasmiin. Ja joskus tosiaan yhden ja saman minuutin aikana. Mutta se on kaksiteräinen miekka, enkä mä ehkä sellaista kestä. En ainakaan näin intensiivisesti, mitä on tullu välillä seurattua (koti- ja vieraspelit yhteenlaskettuna noin 35 peliä kaudessa ja joka päivä tunti-kaksi jatkoajassa ja muilla IFK-aiheisilla nettisivuilla).
On ehkä naiivia sanoa, että voisin kokonaan lopettaa tän harrastuksen, mutta se on varma, että mä vähennän sitä merkittävästi. Riippumatta miten tänä keväänä käy.
On tää kyllä jännä laji.