Tumba
Kyllähän nuo ovat ihan oikeita havaintoja, en kiistä. Mutta koko Suomikin oli ihan erilainen 70- ja 80-luvuilla. Silloin uskottiin vielä amatööriurheiluun, urheiluetiikkaan, puhtaaseen kilpailuun ja muuhun blaa-blaahan. Telkkarista katsottiin maastohiihtoa, itkettiin Miedon sadasosasekan tappiota jollekin toiselle tuvenuijalle typerässä junttilajissa. Elettiin mukana Martti Vainion kaltaisten luuserien nousuissa ja laskuissa maailman toiseksi tyhmimmässä lajissa: kestävyysjuoksussa. Tyhmin laji oli ja on maastohiihto, toinen kansallinen suosikki. Samaan aikaan oltiin niin kaukana jääkiekkomenestyksestä, että ajatuskin siitä kauan odotetusta pronssista veti vetelät housuihin ja tipan linssiin. Luonnollisesti tuohon aikaan odoteltiin joukkueilta aina vaan voittoja ja mestaruuksia. HIFK oli silloin toisenlainen, mutta niin oli koko Suomikin. HIFK oli siltikin originelli, oma valintani osittain sukurasitteenakin jo 60/70-lukujen taitteesta - ja kaikkein eniten joukkueen oman selkeän ideologian takia. HIFK hehkui avointa ylpeyttä itsestään ja oli kertakaikkisen rakastettavan leuhka elvistelyjengi. HIFK oli täysin epäsuomalainen ilmiö tapparasukkien ja retukenkien seassa. HIFK oli jääkiekon Hurriganes kaiken maailman humppaeinarien harmaassa massassa. Tuon ajan arvomaailmaan kuului kaikenlaisten listojen diggailu, Suosikin karvapäägallerian selaaminen ja tokihan omakin joukkue haluttiin aina listojen kärkeen. Ja wannabet valitsivat pk-seudulla HIFK-rotsin ensinnäkin siksi, että se oli ja on vitun hieno ja lisäksi The narrit ei tarjonnut juurikaan vaihtoehtoa. 90-luvun alussa jokainen pikkupillu ja töpselinenä sonnustautui vuorostaan Jokeripaitaan ja vinkui Temen sekä Keken ihanuutta. HIFK oli täysin pois muodista ja luoja, että pidin tuostakin ajasta. Kuuntelinhan edelleen Hurriganesiakin, vaikka listoilla vikisi kaikenlaisia neonkakkosia ja kumppaneita.
To cut the long story short: wannabet ja gloryhunterit pörräävät aina vaan, nyt he lienevät Kärppä-faneja tai jonkun muun lajin parissa, kun tyhmä jääkiekko on väkivaltaista. Suuri kiitos tästäkin maineesta muuten HIFKille. Oikeat asiat pysyvät ja paranevat. Kuten kestofanius. On täyttä fanikulttuuria olla omien puolesta aina vaan täysillä, vaikka menisi vittu 30 vuotta ilman mitalin mitalia. Tämä on tuttua mm. brittifudisfaneille eritoten Brittein saarilla. Esimerkiksi Leeds-fanius kulkee suurinpiirtein sukugeeneissä ja jos jonkun heebon elinaikana on kuivempi kausi, asialle ei voi mitään. Siihen suhtaudutaan paavillisella tyyneydellä: Noh, minä en sitten nähnyt loiston aikoja, mutta muistan paljon hyvää kuitenkin. Maybe in the next life sitten näkisi jonkun mestaruudenkin, mutta eipä niin väliä, vaikkei näkisikään. Pääasia, että näkee oman jengin pelaavan juuri niinkuin sen haluaa pelaavan. Samaa kulttuuria toivon Suomen jääkiekkoonkin ja tällä ikuisuusfanitiellä HIFK on luojan kiitos jo aika pitkällä ja selvästi edellä useimpia muita.