Se on juurikin näin, kuten veli-Johannes toteaa. Pelaajat pitäisi heittää lottopallon näköiseen myllyyn ja kun ne otetaan sieltä ulos, niiden pitäisi jakautua oikeassa suhteessa taidon, voiman, nopeuden, väännön, gooniominaisuuksien, blokkipelin, yv-osaamisen, av-osaamisen suhteen....On pitkässä juoksussa aika yhdentekevää miten fysiikka/gooni -osasto ja taito/nopeus -osasto jakautuu puolustajien ja hyökkääjien kesken. Oikeaoppisen Shero (ja muutenkin Känädä) -ajattelun mukaan riittää, että joukkueessa on tietty määrä yksilöitä riittävästi joka kategoriaan. Siitä syntyy sitten joukkueiden persoonalliset sävyerot, että keille mikäkin tontti kuuluu. Meillä voi olla joukkue, jossa taitavinta ja nopeinta osaa edustaa puolustus (Rafalski, Ruotsalainen, Zidlicky...) ja rouheinta osaa hyökkäys (Tuomainen, Ruutu, Mäkinen...). Ja toisaalta sama rumba voi toimia toisinpäin (pakkeina: Kangasniemi, RP Lehtonen, Helenius ja hyökkääjinä: Rosa, Banham, Caloun). Se on taas valmennuksen valinta tämä tyylisuunta - muuten riittää, että jokaisessa lokerossa on tarpeeksi jätkiä. Minua viehättävät tällaiset hieman epäklassiset ryhmät, kuten HIFK 97-98, missä suurin taito taisi sittenkin löytyä puolustuksesta (Timonen, Rafalski) ja pahimmat rymistelijät hyökkäyksestä (Laaksonen, Ruutu, Tuomainen).
Enivei, ykkös. kakkos....jne kentät/ketjut, ovat vain helppo ja nopea tapa nimetä eri kentälliset. Ihan kuin formulassa ykkös- ja kakkoskuskit. Kenttiä voisi hyvinkin kutsua niiden senttereiden mukaan: Sepon, Häppölän, Hirsovitchin, Viitaluoman kentät. Ja näinhän useimmat asiantuntevat toimittajat/selostajat tekevätkin. Mertaranta elää vielä ykkösten jne...aikakautta, mutta hän onkin viihdepäällikkö.
Jonkun kentän on osattava ylivoima ja maalinteko muita paremmin, jonkun on oltava jarrukenttä ja kaksi kenttää on vapaana erilaisia kokeiluja tai ykkösen/nelosen haastamista varten. Peliä oikein lukeva valmentaja osaa vaihtaa rooleja kesken kauden, jopa kesken ottelun. Kentällisten koostumuksista puhumattakaan. Jos jarrukenttä onkin kuumaa kamaa tänään, niin kylmästi lisää vastuuta ja ykkönen jarruksi. Hyvissä joukkueissa, joissa taitoa riittää kaikkiin kenttiin näinkin voi tapahtua. Esimerkiksi olympiavoittaja Kanada, missä alkuotteluissa mm. NHL:n pistepörssin kärkimies Iginla teki kiltisti karvaajan ja häiritsijän hommia.
TPS/Pelicans/Elitserien -tyyli on juuri sellainen sosialidemokraattinen tapa ajatella, että pelaajat ja kentälliset ovat hybridejä;kaikki osaavat kaikkea ja kaikki pelaavat suunnilleen yhtä paljon. Poislukien yv-kenttä/kentät, jotka löytyvät nykyisen erikoistilannepelaamisen tärkeyden vuoksi kaikista joukkueista. Paitsi HIFKistä kuluneelta kaudelta. Tiukka roolitus pitää sisällään enemmän vapauksia kuin hybridikiekkoilu. Hyvin roolitettuun kanadalaistyyppiseen joukkueeseen mahtuu samaan aikaan Trevor Doyle ja Jan Caloun. Tepsiin ei mahtuisi. Siksi väitän, että roolitukseen perustuva joukkuepeli, kuten jääkiekko, on pitkässä juoksussa tasoltaan parempaa kuin kasvoton polkeminen ja ennen kaikkea viihdearvoltaan parempaa.
Niinpä soisin, että HIFK pitäisi kiinni kanadalaistyyppisistä perinteistään ja pitäisi seinät leveällä ja katon korkealla, eikä rakentaisi meille pikku-tepsiä tai apuri-pelicansia, missä kaikki olisivat Kimmo Salmisia. Kaikki kunnia hyvin tsempanneelle Kimmolle, mutta hän edustaa parhaiten hybridikiekkoilijaa; osaa kaikkea jonkun verran, mutta ei ole missään hommassa erityisen hyvä.