Heräsin viime yönä klo 4.40. Taivas oli kauniin sininen ja lähes pilvetön, jopa kesäinen, eikä väsyttänyt yhtään. Se oli harvinaisen upea, seesteinen ja rauhallinen, puhtaasti hyvä hetki. Sitten jatkoin unia, heräsin uuteen harmaaseen aamuun ja lumisateeseen, ja älyttömään väsymykseen. Ja nyt päivä on taas siinä pisteessä, että lumi- ja raekuurojen sekä tuulenpuuskien kautta on päästy iltapäivään.
Viikkotolkulla jatkuva lumisade puolivälissä toukokuuta alkaa jo vaikuttaa fiilikseen ja mielialaan; se loputtomalta tuntuva harmaus ja muutaman asteen lämpötila, joka on erittäin jees joskus puoli vuotta tästä taakse- tai eteenpäin, rupeaa todella ahdistamaan tähän aikaan kalenterivuodesta. Mietinkin lumisateessa tarpoessani, ovatko kalenterikuukaudet ja niihin sidotut oletusarvoiset vuodenajat oikeastaan (enää) muuta kuin konstruktiivisia ja induktiivisia viittauksia siihen, miten asiat "ovat aina olleet". Jotain lokakuun loppuahan tämä nimittäin tällä hetkellä muistuttaa. Päivän pituus toki muuttuu kalenterivuoden mukaan, mikä tuo vielä oman vivahteensa säätilaan.
Kun ilmastonmuutos aletaan vihdoin tunnustaa tosiasiaksi, seuraava kysymys on, mitä se äärimuodossaan aiheuttaa: kun ihmiskunta on tuupannut pari vuosisataa ilmakehään (ja meriin) sinne kuulumattomia aineita, ei pitäisi olla mikään kummastuksen aihe, että biosfääri reagoi väistämättä jotenkin - vielä kun siihen päälle ympätään auringon aktiivisuuden muutokset ja muut ns. luonnolliset vaihtelut. Esim. Siperian ikiroudasta sulavien metaaniklatraattien massapurkaukset voivat johtaa täysin arvaamattomiin seurauksiin jo verrattain lyhyellä aikavälillä, jolloin toukokuiset lumimyräkät tai trooppiset hirmumyrskyt ovat enää pieni murhe.